Vihollinen
Saatanan tärkein tavoite on saada meidät hengellisesti sidotuiksi itseensä. Nimenomaan uskonnon kautta saatana pyrkii erottamaan meidät Jumalasta! Saatanan äärimmäisen tehokkaasti organisoima uskonto hänen itsensä pysyessä ovelasti kulissien takana, niin että me luulemme vilpittömästi, mutta virheellisesti, että palvelemme Jumalaa, on kaikkein voimallisin side, jolla saatana voi alistaa meitä ja samalla myös kaikkein petollisin menetelmä. Raamattu käyttää saatanan maailmanjärjestelmästä eli valtakunnasta nimitystä Babylon. Se ei tarkoita todellista historiallista Babylonin valtakuntaa, vaan hengellistä ja konkreettista järjestelmää, jota historiallinen Babylon symboloi. Tässä mielessä Babylon käsittää järjestäytyneitä voimia, jotka hallitsevat ihmisiä integroitujen uskonnollisten, taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten voimien kautta. Saatanan lopullisena päämääränä on, että me palvomme häntä hengellisesti ja alistumme hänelle. Siihen hän käyttää etupäässä uskontoa. Uskonnon sulauttaminen taloudellisiin ja poliittisiin voimiin on ehkä kaikkein voimallisin orjuuden muoto, mitä ihmiskunta tuntee. Se on ja on historiallisesti aina ollut tyypillistä jokaiselle kansakunnalle, jossa sakraali uskonto ja hallinto ovat yhdistyneet. Sakraalilla järjestelmällä tarkoitamme järjestelmää, johon kaikki tietyllä maantieteellisellä alueella asuvat ihmiset kuuluvat kansalaisuutensa perusteella sen sijaan, että he uskoisivat aidosti siihen tai olisivat vapaaehtoisesti omaksuneet sen. Cuius regio; eius religio (Kenen alue, sen uskonto). Globaali sakraalinen uskonnollinen järjestelmä on saatanan kaikkein tehokkain menetelmä—sen avulla hän voi päästä mahdollisimman lähelle edellä esitettyä tavoitettaan.
Kun joku uskonto saa poliittisen ylivallan jostain kansakunnasta, joutuvat muihin uskontoihin kuuluvat (esim. tosi raamatulliset uskovat) yhä lisääntyvän poliittisen, henkisen ja taloudellisen vainon kohteiksi. Saatanan taktiikkana on yrittää tuhota Kristuksen ruumis maan päältä vainon avulla. Jumala sallii niin tapahtuvan tietyn ajan puhdistaakseen lapsiaan ja kasvattaakseen opetuslapsiaan täysi-ikäisyyteen. Jumalan kansaa on vainottu kautta koko historian—se on itse asiassa ollut pikemminkin normi.
Miksi tosi uskovia on vainottu ja vainotaan?
- Koska he kieltäytyvät palvomasta maailman jumalia ja tunnustamasta tämän maailman hallitsijoita jumalikseen. Tästä syystä kristittyjä vainottiin esim. Rooman imperiumissa.
- Koska he kieltäytyvät osallistumasta vallitseviin sakraalisiin uskonnollisiin rituaaleihin ja käytänteisiin. Tästä syystä roomalaiskatolinen kirkko käytti inkvisitiota vainoten UT:n kristittyjä ja uskonpuhdistuksen johtajat vainosivat anabaptisteja.
- Koska kristittyjen elämäntapa ja moraali ovat näkyvänä vastakohtana vallassa olevien johtajien synnille ja saattaa heidät siten häpeään
Vainon kehitys
Ennen kristinuskon syntyä olivat yhteiskunnat sakraalisia eli yhteiskuntia piti koossa uskonto, johon kaikki sen jäsenet kuuluivat. UT:n kristinusko eroaa tässä suhteessa pakanuudesta. Se kehottaa antamaan valtiolle sen aseman, mikä sille kuuluu, mutta noudattamaan samalla kunkin yksilön omaatuntoa, niin että hän voi antaa Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu. Alkuseurakunta joutui kestämään vainoja juuri tuon sakralismin takia. Sakraalin yhteiskunnan pelko, että yhtenäisen uskon hajotessa koko valtio hajoaa, oli vainojen perimmäisenä syynä. Kristinusko levisi kuitenkin niin tehokkaasti, että keisari Decius joutui säätämään lain, joka vaati jokaista kuolemanrangaistuksen uhalla osoittamaan uhraavansa Rooman pakanajumalille. Alkuseurakunnan verinen vaino huipentui 300-luvulla keisari Diocletianuksen aikana. Vainoon tuli kuitenkin äkkinäinen muutos, kun Konstantinus Suuri nousi valtaistuimelle vuonna 312 ja kristinuskosta tuli valtionuskonto. Sitä ei kuitenkaan seurannut valoisa aika seurakunnan kannalta, vaan seurakunnan kannalta synkkä kausi: nopeasti etenevä luopumus ja eksytys, pakanuuden soluttautuminen seurakuntaan sekä niiden järkyttävä vaino, jotka eivät alistuneet nyt vallassa olevien kirkon johtajien määräyksiin. Heillä oli nyt mahdollisuus painostaa maallisen hallinnon miekalla toisinajattelijoita, joista oli nyt tullut heidän tyranniansa onnettomia uhreja. Konstantinus samoin kuin Plato kirjoituksissaan näkivät yksityisessä uskonnon harjoittamisessa uhkan sakraaliselle järjestelmälleen. Niinpä yksityisten kokousten (konventikkelien) pitämisestä tai niihin osallistumisesta seurasi kuolemanrangaistus. Tämä liittyy siihen, että sakraalissa järjestelmässä käsitetään "harhaoppisuus" kapinoinniksi valtiota vastaan. (Valtio ja uskontohan ovat yhtä). Tämä oli vallitseva käsitys kautta koko keskiajan ja samoin uskonpuhdistajilla, joista anabaptistit mm. tästä syystä erosivat ja kärsivät vainoa. Justinianuksen säätämässä lakikokoelmassa todetaan: "harhaoppi on käsitettävä rikokseksi valtiota vastaan...kaikkea uskonnon alueella tapahtuvaa pahaa on pidettävä rikoksena." Näemme tämän saman ajatuksen jo Jeesusta vastaan pidetyssä oikeudenkäynnissä. Tästä eteenpäin näemme Euroopassa yksityisten kokousten tukahduttamisen vielä pitkälle uskonpuhdistuksen jälkeenkin. Kristittyjen yksityisiä kokouksia pidettiin "harhaoppisten", ts. "valitsijoiden" kokouksina; sakraali yhteiskunta ei salli mitään valintaa uskonasioissa.
Näin alkoi kehityksensä "kristillinen sakralismi". Tällaista käsitettä ei tosiasiassa ole, koska kristinusko ei ole sakraalista, vaan henkilökohtaista. Uskoa Raamatun Jumalaan ei voida koskaan pakottaa yhteiskuntaan. Seurakunnat alkoivat vastustaa roomalaiskatolisuuden eksytystä ja näistä vastustajista käytettiin mm. seuraavia nimityksiä: montanolaiset, novatiolaiset, donatistit ja paulikiaanit. Katolinen valtionkirkko tappoi heitä tai karkoitti heidät kotiseuduiltaan.
Uskonnollisia järjestelmiä on aina hallittu erityisen johtajaeliitin kautta. "Kristillisessä sakralismissa" se on tapahtunut papiston kautta. Tavallinen kansa on joutunut alistumaan papiston määräyksiin.
Kun ottaa huomioon, että tämä sakraalinen "kristillinen" järjestelmä syntyi Konstantinuksen ollessa sodassa, ei ole ihme, että tästä hybridistä tuli sota-ase. Ristin teologia saatiin vääristettyä sodan teologiaksi vaihtamalla risti miekaksi. Konstantinuksen myötä rististä oli tullut sodassa käytetty symboli, joka toi onnea ja voittoja.
Monet kristityt ovat siinä käsityksessä, että "kristinusko kuoli" pimeällä keskiajalla ja herätettiin henkiin vasta uskonpuhdistuksen myötä. Silloin jätetään huomiotta, ketkä olivat paavin vihan kohteita ja kaikkien näiden paavinvaltaan mukautumattomien historia. Todellisuudessa oli miljoonia kristittyjä, jotka kieltäytyivät liittymästä roomalaiskatolisen kirkon hierarkiseen järjestelmään ja jotka maksoivat korkean, monet jopa korkeimman mahdollisen hinnan uskostaan yksin Kristukseen. Rooman imperiumia ei saatu käännytettyä Uuden Testamentin kristinuskoon; sen sijaan kristikunta käännytettiin suurelta osin roomalaiskatolisuuteen. Koska jokainen liitettiin kirkkoon rituaalin kautta, pidettiin heidät siinä myös erilaisten rituaalien ja seremonioiden avulla. Näin sovellettiin roomalaiskatolisessa kirkossa erilaisia pakanallisisa rituaaleja ja syntyi pakanuuden ja kristinuskon yhdistelmä nimeltä roomalaiskatolisuus.
"Kristillistä sakralismia" nousivat vastustamaan donatistit, jotka käsittivät kristittyjen olevan pieni vähemmistö erillään maailman enemmistöstä. "Kristilliset sakralistit" taas uskoivat, että kaikkien kansalaisten oli oltava kristittyjä. Donatistit eivät uskoneet, että miekalla uhaten voitaisiin seurakuntaan liittää tosi uskovia. Tosi uskovien näkemys oli täysin vastakkainen roomalaiskatolisen kirkon näkemykselle ja niin heistä tuli entisten veljiensä hirvittävän vainon uhreja. Heitä vainottiin ennenkaikkea siksi, että he vastustivat valtion ja kirkon yhdistymistä, jolloin kirkko katsoi oikeudekseen määritellä kunkin kansalaisen hengellinen tila valtion avustaessa kirkon määräysten toteuttamisessa. Näin seurakunnan uskolliset jäsenet joutuivat pakenemaan "erämaahan". Kaikki uskollisten seurakunnat seurasivat donatisteja vastustaen kirkon ja valtion liittoa. Heitä olivat mm. valdolaiset, albigenssit ja hugenotit.
1500-luvun uskonpuhdistajat keskustelivat kiihkeästi tästä kysymyksestä ja olivat aluksi donatistien jälkeläisten puolella ja Luther kirjoitti vuonna 1519 "Babylonian porttoa" vastaan, mutta tilanne muuttui. Sekä Zwingli että Luther etsivät turvaa maallisilta johtajilta ja saivatkin sen. Valtion suojeluksella oli kuitenkin traagiset seuraukset. He turvasivat ruhtinaiden miekkaan uskonsa turvaamiseksi. Silloin ne, jotka olivat olleet koko ajan uskollisia eivätkä olleet milloinkaan alistuneet Rooman kirkon alaisuuteen, kokivat tulleensa Lutherin, Zwinglin ja myöhemmin Calvinin pettämiksi. Heistä käytettiin nimitystä anabaptistit. Anabaptistit eivät halunneet olla missään tekemisissä valtiokirkon kanssa. Protestanttisilla alueilla vainosivat uskonpuhdistuksen johtajat anabaptisteja (jopa kiduttamalla ja murhaamalla heitä) samoin kuin inkvisitio oli vainonnut protestantteja ja Rooman maailmanvalta kristittyjä ennen Konstantinuksen aikaa.
Uskonpuhdistajat taas kehittivät roomalaiskatolilaisen järjestelmän kaltaisen sakraalisen järjestelmän. Kukaan 1500-luvun kuuluisista uskonpuhdistajista ei siis ymmärtänyt kristinuskon olennaisimpia totuuksia, nimittäin että kristinusko perustuu valinnanvapauteen ja oikeuteen päättää itse. Anabaptistit ja muut kristillisen seurakunnan periaatteille uskolliset joutuivat jatkuvan vainon kohteiksi sekä roomalaiskatolisten että protestanttien taholta ja monet heistä muuttivat vainoja pakoon Amerikkaan. Tunnetuin tapaus on Calvinin määräys Servetuksen polttamiseen roviolla, ja vieläpä erityisen hitaasti.
Vainon teologia
Vainon teologia perustuu valtion ja uskonnon liittoon. Ennen kristinuskon syntyä kaikki yhteiskunnat olivat sakraalisia. Koska uskovat eivät halua osallistua sakraaliin järjestelmään, vaan harjoittavat yksityistä uskontoa, heitä vainotaan. Kristinusko perustuu yksityisen ihmisen tekemään päätökseen, valintaan ja siksi heidän kokouksensa ovat yksityisiä. Uskova kristitty on uudestisyntynyt. Uudestisyntymää ei mikään auktoriteetti voi pakottaa tapahtumaan. Siksi on kristinuskon ja valtion liitto mahdoton. Sakraalinen järjestelmä yrittää sivuuttaa tuon mahdottomuuden erilaisten teologisten rakennelmien avulla (esim. uudestisyntyminen kasteessa, predestinaatio-oppi sekä tätä varten kehitetty ekklesiologia jne.) Itse asiassa sakraalinen uskonnollinen järjestelmä on täysin avuton uudestisyntymän ja Pyhän Hengen toiminnan edessä. Millään kampanjoilla tai koulutuksella ei voida sivuuttaa sitä, että uudestisyntyneiden yhteisö on jotain aivan muuta kuin ei-uudestisyntyneiden yhteisö (molempien historia todistaa tämän). Tässä näen vainon siemenen: se on Kainin kateutta Aabelia kohtaan. Se on ihmisen rakentaman järjestelmän kateutta Pyhän Hengen yhteisöä kohtaan, joka johtuu voimattomuudesta. Voimaton lihallinen ihminen tai järjestelmä turvautuu väkivaltaan, parjaukseen ja uhkailuun. "Oikean uskonnon" käsite johtaa muiden kuin oikean uskonnon harjoittajien vainoon. Myös sekularismi ja ateismi voivat olla sakraaleja uskontoja.
Augustinuksella (354-430) on aivan erityinen rooli vainon teologian kehittämisessä. Hän on siinä yhtä hyvin katolisten kuin protestanttienkin ylistämä. Näistä kirkolle tekemistään palveluksista (Tehtävä ei ollut helppo!) hänet palkittiin julistamalla hänet pyhimykseksi. Ihmisillä oli yhä käytössään Uudet Testamentit, josta on luettavissa seurakunnan määrittelyt ja ohjeet. Augustinuksen tehtävänä oli nyt laatia teologia, joka kiertäisi UT:n totuudet seurakunnasta. Hän keksi sakraaliseen järjestelmään sopivan teologian, jossa seurakunnan rajat muutetaan uskovien seurakunnasta valtion rajojen mukaiseksi sakraaliksi käsitteeksi. Hän kehitti käsitteet ecclesiola ja ecclesia, eli pieni seurakunta, joka on suuren seurakunnan sisällä, Corpus Christi Corpus Christianumin sisällä. Miten hän sitten selittäisi sen, että UT:n mukaan uskovat erottaa heidän hedelmistään, että he elävät pyhää elämää? Hän kiersi tämän vaikeuden opettamalla, että esimerkillinen elämä ei olekaan merkkinä opetuslapseudesta, niinkuin UT opettaa, vaan merkkinä harhaoppisuudesta! Hän keksi selityksen donatistien pyhälle elämälle: siinä oli kysymys quasi laudabilis conversatiosta (teeskennellystä ylistettävästä käyttäytymisestä). Yli tuhannen vuoden ajan käytettiin tätä selitystä uskovia vastaan kristikunnan (Corpus Christianum) piirissä. Augustinuksen teologia edellytti pakon käyttöä. UT ei tunne valtion ja uskonnon yhdistämistä eivätkä uskovat voineet omaksua myöskään Augustinuksen oppeja pakottamisesta uskonasioissa. UT:n opetus on tässä suhteessa täysin selvä: ihmisten on päätettävä itse vapaasti hyväksyäkö evankeliumi vai hylätäkö se. Augustinus joutui vaikeuksiin donatistien kanssa ja hän kehitti pakottamisen teologiansa joutuessaan heidän kanssaan vastakkain. Augustinus opetti, että kirkolla oli oikeus pakottaa ihmisiä omaksumaan hyvä.
Sakraalinen kirkkojärjestelmä kehitti opin "kahdesta miekasta", jonka mukaan kirkon käytössä olivat kaikki valtiovallan aseet. He väittivät opin perustuvan Luukas 22:38:aan. "Kahden miekan" opetuksen rinnalla oli toinen vastaava oppi "kahdesta kädestä", jonka mukaan kirkolla oli sekä valtiovallan käsi että papiston käsi Kristuksen ruumiin jäseninä. Opin mukaan nuo molemmat kädet palvelevat päätä, Kristusta ja saavat ohjeensa Häneltä. Tuo "maallinen käsi" olikin hyvin kätevä kun oli puututtava "harhaoppisten" elämään kurinpitotoimin. Niitä olivat esimerkiksi omaisuuden takavarikointi, perinnön vastaanottamisen ja määräämisen kieltäminen, ostamisen ja myymisen kieltäminen ja maastakarkoitus. Kaikki nämä ovat maallisten viranomaisten toimeenpanemia rangaistuksia hengellisin perustein. Tämä on jatkunut Euroopassa kauan vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin samoin kuin niitä toteutetaan kaikkialla maailmassa, missä kristittyjä vainotaan ja tullaan Ilmestyskirjan mukaan ottamaan laajaan käyttöön jälleen antikristillisenä aikana.
Langennut kirkko pystyi hallitsemaan täydellisesti ihmisten ajatusmaailmaa, koska sen alueet oli jaettu pienempiin alueellisiin seurakuntiin, joiden alueella ainoastaan sen seurakunnan papeilla oli lupa saarnata Tämä käytäntö jatkui pitkälle uskonpuhdistuksen jälkeenkin kristikunnassa. Raamatullinen kaste ja ehtoollinen muutettiin sakramenteiksi, joita oli pakko noudattaa jopa kuolemanrangaistuksen uhalla.
"Harhaoppisten karkottamisesta" tuli standardikäytäntö, joka jatkui pitkälle vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin. Tämä on "kristillisen sakralismin" mukaista, koska jos kirkko ja valtio ovat yhtä, merkitsee kirkosta erottaminen excommunicatio samalla parhaassa tapauksessa (sanan exterminatio alkuperäisessä merkityksessä) maastakarkottamista tai pahimmassa tapauksessa (sanan johdetussa merkityksessä) kuolemanrangaistusta. Niinkin arvostettu teologi kuin Tuomas Akvinolainen ei käsittänyt eroa maallisen alueen ja kristillisen seurakunnan välillä eikä siis termien excommunicatio ja exterminatio välillä. Hän opettaa: "Mitä harhaoppisiin tulee, he ansaitsevat synnistään tulla erotetuiksi kirkosta ja lisäksi ihmisten maailmasta kuoleman kautta." Arvostettu kirkkohistorioitsija Neander kuvaa tätä vainon teologiaa seuraavasti: "Hengellisen despotismin, suvaitsemattomuuden ja vainon järjestelmä, joka johti inkvisitioon on saanut alkunsa Augustinuksesta. Hänestä sai alkunsa 'rautesirippu'-käsite kaikkine siihen liittyvine kauhuineen." Augustinus lausui hirvittävän kirkonkirouksen kaikkien niiden yli, jotka uskalsivat väittää, että seurakunta oli jotain muuta kuin kaikkien kansakuntien yli ulottuva yhteys. Augustinus puolusti näitä rangaistuksia ja kuolemanrangaistusta vetoamalla Vanhaan Testamenttiin: "Eikö Israel...aikonut tuhota ne kaksi ja puoli sukukuntaa (exterminatio), jotka olivat siirtyneet Jordan-virran toiselle puolelle, kun näytti siltä, että he aikoivat erottautua muusta osasta kansakuntaa?" Augustinus piti kaikkea erottelua ennen tuomiopäivää ennenaikaisena. Vertausta vehnästä ja lusteesta pidettiin kautta koko keskiajan ja pitkälle uskonpuhdistuksen jälkeenkin (vieläkin?) opetuksena tästä asiasta. "Harhaoppiset" yrittivät turhaan sanoa, että Jeesus kertoi tämän vertauksen maailmasta, ei seurakunnasta. Augustinus loi teologisen "oikeutuksen" uskonnollisten vähemmistöjen vainoamiselle. Hän suositteli fyysistä pakottamista ja rangaistuksia ei-katolisia kohtaan Jeesuksen sanojen perusteella: "pakota heitä tulemaan sisälle" (Luukas 14). Tällä hän perusteli sitä, että kaikki oli pakotettava roomalaiskatolisiksi. Augustinuksen opetuksen mukaisesti keskiajan teologit laajensivat Augustinuksen käsitteen compelle intrare (pakottakaa heidät tulemaan sisälle) ulottumaan myös käsitteeseen compelle remanere (pakottakaa heidät pysymään). Neljäs lateraalikonsiili opetti, että "niiden jotka ovat kerran kääntyneet uskoon, ei sallita kääntyä siitä pois.
Erityisesti Calvinin teologian sanotaan saaneen vaikutteita Augustinukselta. Se, että nykyajan teologit Augustinusta niin kovasti arvostavat, antaa aihetta pelätä, että kun uskonnollinen ja poliittinen ilmasto sen sallivat, toteutetaan jälleen valtiokirkon toimesta vainoja muita uskonnollisia ryhmiä vastaan. Siksi on äärimmäisen tärkeää käsittää valtion ja kirkon toisistaan erottamisen tärkeys. Koska UT olettaa, että uskova joutuu kärsimään uskonsa takia, aiheutti tämä Augustinukselle ongelman, koska hänen edustamansa Corpus Christianum ei joutunut kärsimään vainoa, vaan sen sijaan donatistit, jotka olivat Corpus Christin edustajia. Vastustamiensa donatistien kärsimistä marttyyrikuolemista Augustinus lausui: "Martyrem fecit causa, non poena" (marttyyrius on seurausta tietystä syystä, ei itse rangaistuksesta) lisäten, ettei donatistien marttyyrius ollut siten oikeata marttyyriutta, koska he kärsivät väärästä syystä.
Langennut kirkko piti erityisesti kansan kielelle käännettyä Raamattua vaarallisena ja aiheuttavan ongelmia kristikunnalle (Corpus Christianum). Niinpä Raamatun kopioiden omistaminen oli äärimmäisen vaarallista keskiajalla. Esimerkiksi Toulousen synodi (1229) kielsi Raamatun kääntämisen kansan kielille ja määräsi rangaistuksen kaikille, jotka omistivat Raamatun jäljennöksiä omalla kielellään. Paavi Innocentius III perusteli näitä määräyksiä 2.Moos. 19:n kohdalla: "Jokainen, joka vuoreen koskee, rangaistakoon kuolemalla...Olipa eläin tai ihminen, ei se saa jäädä eloon."
Konstantinus Suuren "kristillisestä sakralismista" tuli siis Lutherin ja myöhemmin Calvinin "kristillistä sakralismia". Sen sijaan radikaalisti kristityt, tosi uskovat uskoivat "uskovien seurakuntaan", joka on erillään valtiosta ja puolustivat sitä henkensä uhalla. Luther opetti: "Harhaoppisia, jotka uskaltavat opettaa uskonvastaisesti, niikuin se selvästi perustuu Raamattuun ja jonka kaikki kristityt tunnustavat...ei pidä suvaita, vaan heidät on tuomittava jumalanpilkasta...Mooses määräsi laissaan, että sellaiset jumalanpilkkaajat ja kaikki väärät opettajat on kivitettävä."
Ekumenia saattaa johtaa sellaiseen "Yhteiseen uskoon", joka olisi uudenlaista sakralismia. Silloin muodostuisi ehkä samantapainen "toinen rintama" (kuten esim. anabaptistit) kuin uskonpuhdistuksen aikaan. Sellaista "oikeaa kirkkoa" olisi pakko pitää langenneena, valheseurakuntana.
Vainotut
Meitä hämmästyttää, miten innokkaina ja iloisina nämä uskon puolustajat astuivat kuolemaan. He olivat ikäänkuin "lampaita susien keskellä, valmiina teurastettaviksi". Mihin he uskoivat?
Se, joka on kastettu, on istutettu Kristuksen kuolemaan. Tosi kristityt ovat lampaita susien keskellä, valmiina teurastettaviksi. Heidät on kastettava tuskaan ja ahdistukseen, koetuksiin ja vainoihin, kärsimykseen ja kuolemaan. Heidät on koeteltava tulessa ja heidän on saavutettava levon isänmaansa, ei lihallisia vastustajiaan tappamalla, vaan kuolettamalla hengelliset vihollisensa.Uskonpuhdistuksen ajan uskollinen siipi syytti uskonpuhdistajia siitä, että "he olivat muuttaneet ristin miekaksi" ja siksi heitä ei pitänyt enää kutsua kristityiksi. Näin kirjoitti Leonard Schiemer vankilasta, jonne hänet oli heitetty, koska hän oli anabaptisti: "Jos ristiä ei koeta, se todistaa, että emme ole oikeita kristittyjä eikä meitä ole vielä adoptoitu Jumalan lapsiksi." Schiemer poltettiin rangaistuksena näiden sanojen kirjoittamisesta 14.1.1528.