Babylon

"Lähtekää siitä ulos, te minun kansani, ettette tulisi hänen synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa." (Ilm.18:4)

Uskovien on siis lähdettävä ulos tuosta uskonnollisesta järjestelmästä, josta käytetään nimitystä Babylon. Missä määrin me olemme nyt Babylonissa? Olemmeko mukana kristillisessä seurakunnassa vai olemmeko osana babylonialaista järjestelmää? Ne eivät ole eivätkä voi olla sama asia.

Raamatusta löydämme Herran seurakunnalle ominaiset piirteet:
1. Seurakunnan jäsenet ovat uudestisyntyneitä
Uusi Testamentti tuntee ainoastaan uskovien seurakunnan. Ainoastaan suurimmaksi osaksi uudestisyntynyt seurakunta voi totella, opettaa ja soveltaa Raamattua ja edustaa Kristuksen nimeä oikeutetusti. Se on erillään maailmasta. Sen vastakohtana on maailma ja muut uskonnolliset järjestelmät.
Babylonin uskonto samoin kuin kaikki pakanauskonnot oli sakraalinen järjestelmä. Sakraalinen uskonnollinen järjestelmä koskee tiettyä aluetta (tai etnistä kansanryhmää), jonka kaikki asukkaat kuuluvat tuohon tiettyyn järjestelmään. Sen sijaan kristillinen seurakunta sisältää ainoastaan uudestisyntyneitä ihmisiä. Esimerkkejä sakraalista uskonnollisesta järjestelmästä ovat katoliset ja protestanttiset kirkot ja tunnustuskunnat. Alexander Hislopin kirja Kaksi Babylonia todistaa juuri sen, että roomalaiskatolinen kirkko on jatkoa Babylonin uskonnolliselle järjestelmälle. Sitä vastaan nousi uskonpuhdistus, mutta protestanttiset kirkot ovat tehneet parannuksen sen synneistä ainoastaan osittain. Tämä perusedellytys ei täyty kummassakaan.

2. Uskovien kaste
Uudestisyntyneistä muodostunut seurakunta edellyttää, että kaikki kastettavat tunnustavat uskonsa ja ovat tehneet parannuksen. Näin toimittiin UT:n seurakunnissa. Uskovien kasteen vastakohtana on katolisten ja protestanttien lapsikaste, joka kuuluu sakraaliseen järjestelmään. Sakraalisessa järjestelmässä on aina joku seremonia, jonka kautta jäsenet otetaan jäseniksi siihen.

3. Paikallinen itsenäisyys
...vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on. (Ef.4:15-16)
Kristus käytti seurakunnasta nimitystä ekklesia. Se tarkoittaa paikallista kokousta. Se on näkyvä seurakunta, joka toimii paikallisella tasolla itsenäisesti Kristuksen alaisuudessa. Tämä merkitsee sitä, että se on vastuussa Herralle, joka on sen Pää. Nykyään kuulee silloin tällöin puhuttavan "näkyvästä seurakunnasta" ja "näkymättömästä seurakunnasta". Tällaiseen jakoon ei Uudesta Testamentista löydy tukea. Se on yhtä vieras Uudelle Testamentille kuin "näkymätön kristitty". UT:n seurakunnan vastakohtana on ihmisen kehittämä hierarkinen rakenne, joka kuuluu sakraaliseen järjestelmään. Niissä on erikseen usein erityisiin asuihin pukeutuneet papit, jotka hoitavat järjestelmän seremoniat ja ja protestanttisessa kirkossa lisäksi saarnaamisen ym.
Tämä seurakunnan piirre on elintärkeä koko kristillisen seurakunnan ykseyden säilymisen kannalta totuudessa. Jos siis yksi paikallisseurakunta menee pahasti harhaan, se ei silti merkitse sitä, että Kristuksen seurakunta menisi kokonaisuudessaan harhaan. Tämän vastakohtana ovat sakraaliset, hierarkiset järjestelmät, joissa koko järjestelmä voi mennä harhaan. Historia todistaa meille tämän, jonka näemme tutkiessamme roomalaiskatolisen kirkon kehitystä ja uskonpuhdistuksen kautta syntyneitä kirkkoja aina oman aikamme tunnustuskunta- ja pappiskoulutusta harjoittaviin teologisiin tiedekuntiin ja raamattukouluihin saakka. Näin koko järjestelmä turmeltuu, jos hierarkian huippu on turmeltunut. Tämän takia Jeesus viisaudessaan suunnitteli itsenäiset seurakunnat, jotka ovat vastuussa suoraan Hänelle, mutta joilla kaikilla on yhteys keskenään Hänessä. Näin me voimme havaita, miten saatanan on helpompi eksyttää muutama hierarkian vaikutusvaltaisista jäsenistä kuin eksyttää kaikki itsenäiset paikallisseurakunnat. Koko sakraalinen järjestelmä on siis saatanan kehittämä, jonka voimme todeta erilaisia pakanauskontoja tutkimalla. Hislopia tutkimalla voi havaita myös sen, että koko roomalaiskatolisen kirkon kehittyminen Babylonin uskonnon perustalle on paholaisen työtä. Näemme sen myös siitä, että aito kristillinen seurakunta on yleensä aina ollut vainottu. Sen historia on väärennetty, sen jäsenet tapettu tai ajettu syrjäseuduille ja siitä on käytetty erilaisia haukkumanimiä (joita Lutherilla oli laaja valikoima) ja heitä on aina syytetty harhaoppisiksi sakraalisten järjestelmien taholta.

4. Seurakuntakuri
Seurakuntakuri on välttämätöntä totuuden säilymisen kannalta ja jotta säilyisi ykseys totuudessa ja myös moraalin puhtauden säilymisen takia. Sentähden Kristus sääsi kurinpitomenettelyn (Matt.18:15-18). Seurakuntakurin päämääränä on ensisijaisesti saada eksynyt veli/sisar takaisin seurakunnan yhteyteen ja jos siinä ei onnistuta, puhdistaa seurakunta synnistä (kts. myös 1.Kor.5). Ikävä kyllä tätä raamatullista menetelmää ei nykyään kovin uskollisesti noudateta. Siitä on ikäviä seurauksia: seurakunta saattaa päätyä tilanteeseen, jossa se ei enää kirkastakaan Kristusta, vaan tuottaa sen sijaan Hänen nimelleen häpeää. Seurakunta saattaa myös siinä tapauksessa menettää luottamuksensa maailman silmissä. Yhden turmelus saattaa myös turmella koko seurakunnan, niin että siitä tulee toimintakyvytön—se ei voi enää toimia niin kuin sen oli tarkoitus toimia. Ymmärrämme, että sakraalisessa järjestelmässä on seurakuntakurin toteuttaminen sanan raamatullisessa merkityksessä mahdotonta.

5. Jatkuvuus
Tämä on tärkeä asia, jotta Herran alunperin suunnittelemat piirteet säilyisivät uusissa seurakunnissa. Kaiken seurakuntia koskevan totuuden oli tarkoitus siirtyä puhtaana ja muuttumattomana äitiseurakunnista tytärseurakuntiin. Uuden liiton seurakunta on määritelty edellä esitettyjen yleisten kohtien mukaiseksi. Se on näkyvästi erillään maailmasta ja se on totuuden pyhittämä (Joh.17:17). Seurakunnan ja koko yhteiskunnan välillä on siis selvä ero.

Nämä alkuperäiset piirteet säilyivät kristillisten seurakuntien normina aina kunnes vakava jakautuminen alkoi tapahtua jo toiselta vuosisadalta lähtien, kunnes 300-luvun alussa oli jo yli puolet seurakunnista sulautunut roomalaiskatoliseen järjestelmään, josta tuli Rooman imperiumin valtionuskonto. Kirkon ja valtion liitosta tuli "kristilliseksi" kutsuttu sakraalinen järjestelmä.

Sakraalinen järjestelmä
on uskonnollinen järjestelmä, johon kuuluvat tiettyyn etniseen ryhmään, maantieteelliseen alueeseen tai poliittiseen ryhmään kuuluvat eli kuten Cicero sanoi oman aikansa Rooman tasavallasta: "Jokaisella valtiolla on uskontonsa ja meillä on omamme." Sakraalinen järjestelmä ei ole välttämättä monoteistinen. Esimerkiksi pakanallisessa Rooman valtakunnassa oli laaja valikoima jumalia. Rajoituksena oli kuitenkin, ettei kenenkään palvoma jumala saanut syrjäyttää muita valtakunnan jumalia. Ei ollut myöskään sallittua palvoa sellaista jumalaa, jota ei ollut mainittu Rooman jumalien luettelossa. Molemmat olivat uhkana sakraalisen järjestelmän yhtenäisyydelle. Viimeksimainittu uhkasi tuoda yhteiskuntaan ei-julkisen kultin. Molemmissa näissä suhteissa alkukristityt joutuivat vaikeuksiin ja vainon kohteiksi. Roomalaisten viha tällaisia ei-julkisia kokoontumisia kohtaan käy elävästi ilmi Minucius Felixin teoksesta Octavius

Heidän yöllisissä kokouksissaan, heidän juhlallisissa paastoissaan ja barbaarisilla aterioillaan ei yhdistävänä siteenä ole mikään pyhä rituaali, vaan rikos. He ovat pimeässä luuraavia ja valoa kaihtavia, jotka ovat hiljaa julkisuudessa, mutta puheliaita luolissaan...Ilkeät rikkaruohot kasvavat syrjässä ja nämä pahat tavat leviävät päivä päivältä; näiden kauhistuttavien salaisten kummitusluolien määrä, joissa nämä jumalattomat raukat pitävät kokouksiaan, kasvaa kaikkialla maailmassa. Nämä inhottavat juonittelijat on kitkettävä pois juurineen...Miksi he näkevät niin paljon vaivaa kätkeäkseen ja salatakseen sen, mitä he sitten palvovatkin? Kunnioitettavat teot tulevat aina julkisuuteen; ainoastaan rikos iloitsee salassa. Miksei heillä ole alttareita, ei temppeleitä eikä tunnettuja kuvia? Miksi he eivät koskaan puhu julkisuudessa eivätkä koskaan kokoonnu avoimesti, ellei se sitten johdu siitä, että heidän palvontansa salainen kohde on joko rikollinen tai hävettävä.

Sakraalinen järjestelmä on voimassa tietyllä alueella. Se on julkista, koska se on osa yhteiskuntaa ja liitossa valtion kanssa. Lainauksessa pistää erityisesti silmään käsitys, että uskonto on pyhä rituaali, juhlallinen toimitus, sakramentti ja se, että se on julkista. Nämä ovat ehdottomasti sakraalisia käsityksiä. Uudestisyntyneiden yhteys taas on yksityistä. Seurakunnan kokoukset on tarkoitettu tietylle uskovien yhteisölle, joka vastaa kaikesta Kristukselle. Näin ei voi olla, jos kokouksissa on ulkopuolisia. Seurakunnan kokouksiin ei kutsuta ulkopuolisia, vaan seurakuntaan tulee uusia jäseniä luonnollisesti jäsenten omien yhteyksien ja evankelioinnin kautta. Näin levisi alkuseurakunta kulovalkean tavoin. Seurakunta ei voi ilmoittaa tai kutsua kokouksiinsa julkisesti.
Aikamme tuttu slogan "Herätystä!" on syntynyt juuri näistä lähtökohdista. Seurakunta, jossa joudutaan jatkuvasti evankelioimaan kuulijoita, ei ole Raamatun mallin mukaista toimintaa. Se puuduttaa kuulijat, niin että he todella nukahtavat ja lopulta torkkuvat jatkuvasti. Sen sijaan raamatullinen seurakunta opettaa jäseniään kaikkeen totuuteen. Koko ajan ei ole äänessä yksi ja sama henkilö (sekin puuduttaa ja tylsistyttää), vaan kaikki, joilla on opettamisen armolahja, voivat opettaa, tilapäisesti muutkin. Kun kaikki osallistujat ovat uudestisyntyneitä uskovia, toimivat armolahjat Jumalan tarkoittamalla tavalla—se ei voi toteutua "sekalaisessa seurakunnassa". Tämä on johtanut puolestaan siihen, että kun kaipaus armolahjojen toimintaan on suuri, kelpaavat nyt kaikki "manifestaatiot". Nykyisin ei arvioinnin armolahjaa seurakunnissa käytetä eikä kukaan arvioi, mikä on Pyhästä Hengestä. Eli kuten Jackie Alnor sanoo: Laitetaan ovet kiinni!"

Uudessa Testamentissa ei ole enää pappeja. Ne kuuluvat Vanhaan liittoon, joka oli myös sakraalinen järjestelmä. Sakraaliseen järjestelmään kuuluvat papit ja jako pappeihin ja maallikoihin. Kuningas (rex) ja pappi (sacerdos) voivat olla myös sama henkilö. Sakraalisen järjestelmän tarkoituksena on sitoa yhteen uskonnollisen yhteenkuuluvuuden avulla tietyn alueen tai valtion kansa(t). Tästä on klassisena esimerkkinä Nebukadnessarin Babylonia. Kaikkien Babylonian hallintoalueeseen kuuluvien oli kumarrettava yhtenä miehenä Nebukadnessarin pystyttämää kuvaa. (Daniel 3) Sakraaliseen järjestelmään kuuluvat myös kirkko- ym. pyhät rakennukset ja paikat, alttarit, liturgia, sakramentit ja pyhät toimitukset. Sakraalisessa järjestelmässä papit saavat palkan. Näin ei ole Kristuksen säätämässä seurakunnassa. Vanhimmistoon kuuluu useita vanhimpia, joiden armolahjat eivät kaikissa seurakunnissa ole täsmälleen samat. Kenellä on opettamisen armolahja, käyttää sitä luonnollisesti. Kaitsijoiden työnkuva muistuttaa valmentajien työnkuvaa. He eivät tee välttämättä kaikkea itse, vaan ohjailevat seurakunnan toimintaa parhaassa tapauksessa näkymättömästi. Aivan erinomainen kuvaus seurakunnan toiminnasta on Al Dagerin Seurakunnan toiminta ja muoto ja johtajuudesta seurakunnassa Johtajuus seurakunnassa. Erittäin olennainen vaikutus sakraalisen järjestelmän pystyssä pysymiselle on papeille maksettava palkka, joka tekee mahdolliseksi suunnitella pappisuraa elinkeinona. Tämä on vastoin Paavalin ohjetta, jonka mukaan jokaisen on tehtävä maallista työtä hankkiakseen elantonsa ja voidakseen avustaa köyhiä. Ammattipapisto on epäraamatullinen käytetään siitä sitten nimitystä pappi tai pastori tai jotain muuta titteliä. Juuri tämän takia ei papeiksi opiskeleville valkene opintojensa aikana, ettei UT:ssa ole muuta pappeutta kuin yleinen pappeus. Raamatullisten seurakuntien historiaan tutustuttaessa tämä asia tulee täysin selväksi.

Kun sakraaliseen järjestelmään syntyy lapsia, heidät liitetään siihen pyhän rituaalin avulla ja heistä tulee näin pakolla järjestelmän uskontoa harjoittavia. Roomassa harjoitettu pakanallinen uskonto oli tällainen sakraalinen järjestelmä kuten kaikki muutkin pakanauskonnot ja oli sitä senkin jälkeen, kun siihen liitettiin kristillisiä aineksia Konstantinus Suuren myötävaikutuksella. Näin syntynyt "kristillinen" mutantti oli jyrkkä vastakohta edellä kuvatuille kristillisen seurakunnan periaatteille. Kasteesta, joka oli alunperin ollut erottautumisen merkki, tuli nyt kaikille tehtävä rituaali, jonka kautta jokainen Rooman kansalainen tuli määräysten mukaisesti tämän uuden valtionkirkon jäseneksi. Koko keskiajan roomalaiskatoliset yrittivät saada kaikki kristityt valtion lakien avulla suostumaan jäseniksi tuohon järjestelmään. Vuonna 418 kokoontui noin kaksisataa piispaa Karthagoon, jossa he kirosivat kaikki, jotka väittivät, ettei vastasyntyneitä tarvitse kastaa. Vuonna 785 julistettiin Kaarle Suuren johdolla, että "kaikkien on kastettava lapsensa vuoden sisällä hänen syntymästään, muuten seuraa rangaistus".

Sakraalinen järjestelmä merkitsee myös sitä, että viranomaiset voivat pakottaa kansalaiset tottelemaan kirkon määräyksiä. Sakramentaalinen uskonto on aina suvaitsematon. Sen ytimenä ovat kulttitoimitukset, rituaalit, ja liturgia opetuksen ja Sanan tutkimisen sijasta. Niihin voidaan pakottaa, koska ne ovat toimintaa. Kautta koko keskiajan roomalaiskatolinen kirkko vainosi, tappoi ja kidutti niitä, jotka halusivat pysyä apostolisessa seurakuntajärjestyksessä ja uskossa. Heitä kutsuttiin harhaoppisiksi. Eräs kaikkein ankarimmista "harhaoppisia" vastaan suunnatuista määräyksistä oli paavi Lucius III:n määräys vuonna 1181, jonka mukaan virkavallan ja jopa kaupunkien oli autettava taistelussa "harhaoppisia" vastaan rangaistuksen uhalla. Ne, jotka tavattiin suosimasta "harhaoppisia", menettäisivät julkisen virkansa sekä oikeutensa olla todistajana.

Sen sijaan kristinusko perustuu evankeliumin vastaanottamiseen uskossa. Siihen ei voida pakottaa. On mahdotonta pakottaa ihmistä uskomaan. Ei ole sattumaa, että Raamatusta ei löydy sanaa sakramentti.

Olemme nyt epäilemättä tulleet Jeesuksen Kristuksen seurakunnan ja sen mutaation väliseen tärkeimpään eroon: Jeesus sanoi, "Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat" (Joh.15:20). "Ja kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi" (2.Tim.3:12). Maailma vainoaa, ei seurakunta. Jokainen instituutio, joka "voittaa" käännynnäisiä pakottamalla, on maailmasta, ei Kristuksesta (Joh.15:18-21). Mutta sakraalinen järjestelmä on yhtä maailman kanssa jo merkityksensä puolesta ja sentähden se vainoaa! Keskiajalla se tuomitsi ne, jotka eivät siihen halunneet kuulua ja käytti siihen oikeuslaitosta, joka puolestaan pani toimeen rangaistukset: polttoroviot, kidutukset ym.
Mutta katosiko sakraalinen mutaatio uskonpuhdistuksen myötä? Tuskin. Roomalaiskatolisen kirkon tyttäret muistuttivat kovasti äitiään. Protestanttisuus on yhä periaatteessa sakraalinen, mutta sen hampaat on hiottu, ei vapaehtoisesti, vaan eri maissa säädettyjen uskonnonvapauslakien perusteella.

Jeesuksen seurakunnan jatkuvuus historiassa
Kun katolinen sakraalinen järjestelmä oli syntynyt ja vakiintunut, joutuivat Pohjois-Afrikan donatistit 300-luvulla ensimmäisinä sen raivon kohteeksi. He jatkoivat kuitenkin Uuden Testamentin seurakuntamallin mukaisesti eivätkä antaneet periksi, vaikka monia heistä tapettiin. On järkyttävää, että kristilliseksi kirkoksi itseään kutsuva vainosi katkerasti toisinajattelevia uskovia. Se kutsui itseään tosi seurakunnaksi niinkuin protestanttiset seurakunnatkin nykyään tekevät varmaankin tietämättöminä siitä, mikä on Kristuksen malli seurakunnalle ja myös sakraalisten järjestelmien historiasta.
Nämä sakraalisen järjestelmän suorittamat vainot saivat aikaan muuttoliikkeen. Monet siirtyivät etelä-Eurooppaan ja löysivät turvan Alppien laaksoista. Siellä asui muitakin katolisen kirkon vainoamia ja vuosisatojen mittaan sinne kasvoi kukoistava yhteisö, joita kutsuttiin valdolaisiksi eli laaksojen asukkaiksi. He olivat säilyttäneet uskovien kasteen ja apostolisen seurakunnan tärkeimmät piirteet. Tällä yksinkertaisella kansalla ei ollut messua, pyhimyksiä eivätkä he uskoneet kiirastuleen. He olivat tunnettuja yksinkertaisista tavoistaan, rehellisyydestään ja tunnollisuudestaan yhteiskunnallisissa velvollisuuksissaan. Roomalaiskatoliset vainosivat heitä useina eri aaltoina ja monet heistä pakenivat Alppien yli Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja muihin maihin.
Samankaltaisia kristittyjä olivat 1100-luvun kataarit. He kastoivat ainoastaan ne, jotka tunnustivat henkilökohtaisen uskonsa Jeesukseen. Heidän mielestään ne roomalaiskatoliset opit ja käytänteet, jotka eivät olleet Jeesuksen tai apostolien opettamia, olivat taikauskoa. Samaan aikaan oli Saksassa vastaavanlaisia uskovien ryhmiä.
Näiden oikeaoppisten "kerettiläisten" jatkuvuus perustui Raamatun tuntemukseen ja niinpä Raamatun kopioiden omistaminen oli olennaisen tärkeää. Tätä tarkoitusta varten oli laadittu valtava määrä käännöksiä. Ludwig Keller kertoo alan asiantuntijana: "Evankeliumit oli julkaistu 25 kertaa ennen vuotta1518, Psalmit 13 kertaa ja evankeliumien osia lukemattomat määrät." Koska langennut kirkko teki kaikkensa pitääksen Raamatun maallikoiden ulottumattomissa, niiden omistaminen oli tietenkin hyvin vaarallista. Uskovilla oli kuitenkin keino, johon inkvisition sormet eivät ulottuneet: He opettelivat ulkoa valtavat määrät Raamatun tekstejä.

Kun Luther ja muut uskonpuhdistajat aloittivat toimintansa ja halusivat muutosta, nämä apostoliset kristityt astuivat esiin heitä tukeakseen. Mutta he havaitsivat pian, että Luther ja muut uskonpuhdistajat korjasivat kyllä joitakin epäraamatullisia asioita, mutta säilyttivät toisia. He säilyttivät sakraalisen seurakuntakäsityksen ja sen myötä oppinsa, joihin vainot perustuivat. Näin ollen oli yhdessä vaeltaminen mahdotonta.

"Kristillistä sakralismia" alettiin vastustaa heti alusta asti eikä se koskaan kuollut tulevina vuosisatoina. Voidaan sanoa, että "harhaoppiset" ja "kerettiläiset" olivat suuremmaksi osaksi niitä, jotka vastustivat "kristillistä sakralismia".

Uskonpuhdistajien ja anabaptistien (uskollisen seurakunnan edustajana) teiden eroaminen ei koskenut pelkästään lapsikastetta, vaan siinä oli kysymys "kristillisen sakralismin" hyväksymisestä tai vastustamisesta, sellaisista käsitteistä kuin Corpus Christi (Kristuksen ruumis = seurakunta) vai Corpus Christianum (kristikunta sakraalisessa mielessä). Koska uskonpuhdistajat jatkoivat sakraalista järjestelmää, heidän käytössään oli (kuten roomalaiskatolisella kirkolla heitä ennen) maallisen hallinnon miekka, johon he tukeutuivat taistelussaan uskovien ja uskollisten seurakuntaa vastaan. Tähän uskonpuhdistuksen "toiseen rintamaan" kuuluvat syyttivät Lutheria ja muita uskonpuhdistajia siitä, että he olivat vaihtaneet ristin miekkaan. Sakraaliseen järjestelmään on sisäänrakennettuna uskovien vaino.

Miksi tästä kaikesta ei tiedetä
Näiden "harhaoppisten" elämästä ja toiminnasta tunnetaan vain jäävuoren huippu. Tiedetään esimerkiksi, että jo sata vuotta ennen uskonpuhdistusta Alankomaiden eteläosassa oli maanalaisia seurakuntia, joita jotkut kutsuivat hussilaisiksi. Niiden toiminta oli vireää. He pitivät yhteyttä toisiin vastaavanlaisiin seurakuntiin ja vierailivat puhumassa ja opettamassa toinen toistensa seurakunnissa. Näiden seurakuntien ei kuitenkaan tiedetä itse jättäneen jälkeensä mitään kirjallista. Ainoa kirjallinen tieto heistä on nykykielellä poliisin rikosrekisterin merkintöjä liittyen heidän likvidointiinsa. Emme saa syyllistyä vääriin johtopäätöksiin sen perusteella, että ihmisten on pakko pysyä hiljaa säilyäkseen hengissä. Monet käyttivät salanimiä, jotta kenelläkään ei olisi kiusausta kidutettunakaan paljastaa toisten uskovien nimiä. He käyttivät itsestään esim. nimitystä "pieni lauma". Kuulusteltaessa he kielsivät yhteytensä toisiin uskovien ryhmiin, kuten pikardeihin, valdolaisiin tai beghardilaisiin. On myös tärkeä muistaa, etteivät he itse käyttäneet itsestään niitä "haukkumanimiä", joita valtiokirkko heistä käytti. Kirkon uskollinen edustaja David Augsburgilainen valittaakin: "Nuo teeskentelijät antavat itselleen kaikenlaisia nimiä, mutta eivät kutsu itseään niillä nimityksillä, joita he oikeastaan ovat, ts. kerettiläisiä, vaan kutsuvat itseään tosi kristityiksi, Jumalan ystäviksi tai Jumalan köyhiksi tai muiksi sellaisiksi.

Historiankirjoittajat ovat suurelta osin tukeutuneet aikalaisten kirjoituksiin, joista suurin osa oli katolisia, jotka pitivät "kerettiläisiksi" kutsumiaan vihamiehinään. Tämä ei tehnyt oikeutta sen ajan uskollisille seurakunnille ja uskoville. Nämä Kristuksen seurakunnan viholliset nimittelivät vastustajiaan erilaisilla haukkumasanoilla ja syyttivät heitä harhaopeista. He väittivät myös, että nämä ryhmät olivat syntyneet tiettyjen tunnettujen, karismaattisten johtajien vaikutuksesta mitätöiden siten Kristuksen seurakunnan jatkuvuuden.
Suositeltavia teoksia tästä aiheesta ovat: Broadbentin 'The Pilgrim Church', joka on suurelta osin suomennettu tälle sivustolle nimellä Seurakunnan vaellus , Leonard Verduinin teos Stepchildren of the Reformation ja John W. Kennedyn The Torch of the Testimony.

Suosittelen myös sivustojemme artikkeleita Seurakunnan toiminta ja muoto , Johtajuus seurakunnassa , Seurakuntayhteys ja Kotiseurakunta , Kaksi Babylonia ja Lähtekää siitä ulos ja Laittakaa ovet kiinni!"

Tästä tulee mieleen, että jo Augustinuksen ja keskiajan ajattelijoiden ja virkavaltaan tukeutuvien uskonpuhdistajien kirjoituksissa esiintyy ajatus, että tulevaisuudessa koko ihmiskunta olisi "Jumalan kansaa". Sama ajatus oli pälkähtänyt myös Ilmestyskirjan kirjoittajan mieleen, mutta hän käsitti tuon maailmanlaajuisen kirkon Antikristuksen hallinnoksi.

Roger Williams, joka taisteli Amerikassa täysin voimin "kristillistä sakralismia" vastaan, varoittaa siitä vedoten entisen isänmaansa Englannin kirkollisiin tapahtumiin:

"Who knowes not how easie it is to turne, and turne, and turne againe whole Nations from one Religion to another? Who knowes not that within the compasse of one poore span of 12 yeares revolution, all England hath become from halfe Papist, halfe Protestant, to be absolute Papists to absolute Protestants?"
( Kuka ei tietäisi, miten helppoa on kääntää, ja kääntää, ja jälleen kääntää kokonaisia kansakuntia yhdestä uskonnosta toiseen? Kuka ei tietäisi, että vain 12 vallankumousvuoden sisällä koko Englannista on tullut puoliksi roomalaiskatolisesta puoliksi protestantti, tullakseen täysin roomalaiskatoliseksi ja sitten kokonaan protestanttiseksi?)

Saksalainen tutkija Joachim Beckmann toteaa tutkittuaan natsien aiheuttamaa tuhoa: "Mikä tuska kaikille niille onkaan, jotka tuntevat kirkkohistoriaa tietäessään, miten huonosti me kohtelimme lempeitä anabaptisteja! Siihen aikaan uskonpuhdistuksen parhaat hengelliset voimat lähtivät ulos uskonpuhdistuskirkoista." Hän viittaa siihen, että sentähden että Saksan virkavaltaan tukeutuva uskonpuhdistus ruokki sakralismia, oli natsien helppo päästä valtaan ilman seurakuntien vastustusta. Vain harvat saksalaiset ymmärsivät, mihin se johtaisi, että valtio ja uskonto olivat niin kiinteästi yhtä. Oli liian myöhäistä häätää tuota petoa enää ulos. Karl Barth pitääkin valtion ja uskonnon liittoa petona, jota vastaan uskollinen seurakunta oli joutunut taistelemaan lähes tuon pedon syntymästä asti. Verduin pohtii: "Onko tuo hybridi todella niin kuollut kuin miltä se näyttää, vai mahtaako se vain näytellä kuollutta? Olemme todenneet, että se on sitkeä...Mahtaako se siis parantaa itsensä kuolettavasta haavastaan, nousta jälleen jaloilleen ja kulkea ympäri maailmaa? Puhutaan siitä, miten kaikkien kukkien pitäisi saada kukkia, mutta se saattaa myös olla demoninen temppu, jolla toisinajattelijat saadaan paikallistettua, jonka jälkeen ne tukahdutetaan."

Monet näkevät kristinuskon jaon ei-uskoviin ja uskoviin epädemokraattisena ja siksi uhkaavana. Pseudo-kristuksen eli Antikristuksen uskonnollinen järjestelmä on siinä mielessä "demokraattinen", että kaikki voivat ottaa hänen sakraalisen merkkinsä, mutta kaikki eivät ota. Tämä on tuttua uskollisen seurakunnan historiasta. Rangaistuksetkin ovat olleet samoja kautta koko "kristillisen sakralismin" historian. Antikristillisen järjestelmän erottuessa niistä siinä, että se on maailmanlaajuinen.

Nyt on uskovien aika tutkia, kumpaan ryhmään heidän seurakuntansa ja he itse kuuluvat: "kristillisten" sakraalisten kirkkojen ja tunnustuskuntien ryhmään vai jatkavatko ne mahdollisesti Kristuksen seurakuntamallin perinnettä ja lukeutuvat siihen joukkoon, joka ei tarvinnut uskonpuhdistusta, vaan ainoastaan elinmahdollisuuden. Se Babylon, josta Ilmestyskirja kehottaa lähtemään, on sakraalinen järjestelmä, joka hallitsee tietyn ajan sekä uskontoa, politiikkaa että rahamaailmaa (Kuten esim. roomalaiskatolinen kirkko on aina tehnyt). Meidän on lähdettävä siitä, koska emme voi olla kahden maan kansalaisia. Emme voi kuulua yhtä aikaa Kristuksen seurakuntaan ja sakraaliseen järjestelmään. Sakraalinen järjestelmä on jo tuomittu periaatteessa, mutta se tullaan tuomitsemaan myös käytännössä ja rankaisemaan erilaisin vitsauksin. Sen sijaan Kristuksen seurakunta tullaan korottamaan ja palkitsemaan. Sakraalinen järjestelmä, Babylon, on aina vainonnut ja tulee aina vainoamaan Kristuksen seurakuntaa. Emme kai halua sellaiseen kuulua? Tämä vaino tulee kasvamaan hirvittäviin mittasuhteisiin lopun ajan edetessä, kunnes Jeesuksen takaisintulo tekee siitä lopun. Babylon on samalla myös eksytys, joka kasvaa vaikutuksiltaan niin totaaliseksi, että jopa valitutkin eksytetään, jos mahdollista. Tässä on nyt mietittävää ja tutkittavaa. Siunausta sinulle, lukijani, joka rukoillen tutkit ensisijaisesti Raamattua ja Pyhän Hengen johtamana myös muita lähteitä.

Kaikki sivustomme artikkelit on tarkoitettu arvioitaviksi sivuston nimen mukaisesti. Sitä mukaa kuin pimeys lisääntyy, on entistä tärkeämpää arvioida kaikki, myös tämä kirjoitus.

Lähteitä:
E. H. Broadbent, The Pilgrim Churh, suurimmaksi osaksi suomennettu sivustollemme nimellä Seurakunnan vaellus
Cicero, Pro Flacco
Minucius Felix, Octavius
Michael Green, Evangelism in the Early Church
John W. Kennedy, The Torch of the Testimony
Franklin Littell, Landgraf Philipp und die Toleranz
Chris Poe,
Leonard Verduin on the Diversity in Non-Catholic, Non-protestant Christianity
Michael Ramey, The Ecclesiology of Jesus in Historical Review
Leonard Verduin, The Anatomy of a Hybrid
Leonard Verduin, The Stepchildren of Reformation
Roger Williams, Complete Works III