Philip Schaff

Marttyyrien ja pyhäinjäännösten palvonnan nousu

Seurakunta osoitti marttyyreille ja jopa heidän maallisille jäännöksilleen kunnioitusta muistellen kiitollisena tämän "marttyyrien jalon armeijan" uskollisuutta tunnustaen pyhien katkeamattoman yhteyden ja kiinnittäen toivonsa ruumiin ylösnousemukseen, mikä oli sinänsä ansaittua ja täysin luonnollista, mutta joka jo varhaisessa vaiheessa ylitti raamatullisuuden rajan ja rappeutui myöhemmin pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvonnaksi. Pakanallinen sankarien palvonta jatkui kaikessa hiljaisuudessa seurakunnassa ja heille annettiin kristilliset nimet.
Vuodelta 155 peräisin olevan kirjeen mukaan tapaamme Smyrnan seurakunnassa tämän kunnioituksen vielä sen viattomassa, lapsenomaisessa muodossa: "He [juutalaiset] eivät tiedä, että me emme voi koskaan luopua Kristuksesta, joka on kärsinyt koko maailman pelastettujen pelastuksen puolesta emmekä myöskään palvoa ketään muuta. Häntä me tosiaankin palvomme (προσxυνοῦμεν) Jumalan Poikana; mutta marttyyreitä me rakastamme ansionsa mukaan (ὰγαπῶμεν ὰξίως), heidän verrattoman rakkautensa takia heidän Kuningastaan ja Mestariaan kohtaan, koska mekin haluamme olla heidän kumppaneitaan ja opetuslapsitovereitaaan."¹ Marttyyrin kuolinpäivää kutsuttiin hänen taivaalliseksi syntymäpäiväkseen², ja sen vuosipäivää vietettiin hänen haudallaaan (tai useimmiten luolassa tai katakombissa) rukoillen, lukien hänen kärsimystensä ja voittonsa historiaa, uhrilahjoin ja viettämällä ehtoollista.
Mutta alkuseurakunta ei lopettanut tähän. Sen lisäksi, että marttyyriutta pidettiin kristillisen hyveellisyyden korkeampana asteena, sitä alettiin pitää 100-luvun lopulta lähtien sen lisäksi tuli- ja verikasteena³, joka korvasi hyväksyttävästi vesikasteen ja puhdisti synnistä ja varmisti pääsyn taivaaseen. Origenes meni jopa niin pitkälle, että kuvasi marttyyrien kärsimysten sovittavan Kristuksen kärsimysten lailla muidenkin syntejä sellaisten raamatunkohtien kuin 2.Kor.12:15; Kol.1:24; 2.Tim.4:6 perusteella. Tertullianuksen mukaan marttyyrit pääsivät välittömästi taivaan autuuteen eivätkä he joutuneet muiden kristittyjen tapaan ensiksi välitilaan. Samoin tulkittiin vanhurskautensa takia vainottujen pääsevän taivaalliseen autuuteen Matt. 5:10-12 perusteella. Niinpä heidän rukouksiaan maan päällä olevan taistelevan seurakunnan puolesta alettiin Origeneen ja Polykarpuksen mukaan pitää erityisen voimallisina Jumalan valtaistuimen edessä ja erään Eusebiuksen esittämän esimerkin mukaan heidän tulevat esirukouksensa ennustettiin vähän ennen heidän kuolemaansa.
Roomalaisista katakombeista löytyy päällekirjoituksia, joissa edesmenneitä pyydetään rukoilemaan elävien sukulaistensa ja ystäviensä puolesta.
Tällä tavoin ilmennyt marttyyreiden persoonaa kohtaan osoitettu kunnioitus siirtyi jossain määrin myös koskemaan heidän jäännöksiään. Smyrnan seurakunta piti Polykarpuksen jäännöksiä kallisarvoisempina kuin kultaa ja timantteja.⁴ Antiokian kristityt pitivät Ignatiuksen jäännöksiä yhtä kallisarvoisina. Kyprianuksen ystävät kokosivat hänen vertaan nenäliinoihin ja rakensivat hänen hautansa päälle kappelin.
Yleensä osoitettiin äärimmäistä kunnioitusta kuolleiden marttyyreiden lisäksi myös henkiinjääneille uskonsa tunnustaneille ja sen takia kärisneille. Diakonien erityisenä tehtävänä oli käydä katsomassa ja palvella heitä vankilassa. Pakanallinen Lukianus kuvaa satiirissaan "De morte Peregrini" kristittyjen väsymätöntä huolenpitoa vankilassa olevista veljistään; miten heille tuotiin kasoittain lahjoja; ja hyvinkin kaukaa tulleiden lähettiläiden myötätuntoa uhkuvia todistuksia; ja kaikki tämä tapahtui tietenkin Lukianuksen mielestä vain hyväntahtoisen innokkuuden takia. Tertuallinus Montanolainen arvostelee katolisten ylenpalttisia huomionosoituksia uskonsa takia kärsineille veljille. Heidän esirukouksensa langenneiden puolesta libelli pacis saivat yleensä aikaan seurakuntayhteyden palaamisen entiselleen. Heidän äänellään oli erityistä painoarvoa piispojen valinnassa ja heidän siunauksensa jollekin asialle vaikutti vaakakupissa pappienkin auktoriteetin lailla. Kyprianus on kaunopuheisimmillaan ylistäessään heidän sankaruuttaan. Hänen kirjeensä Karthagon vangituille uskonsa tunnustaneille ja sen takia kärsineille on täynnä ylistystä, joka tuntuu suorastaan häiritsevältä evankelisten silmin. Kuitenkin hän lopuksi puhuu heidän etuoikeuksiensa väärin käyttämisiä vastaan, joista hän itse joutui kärsimään ja kehottaa heitä vakavasti vaeltamaan pyhyydessä; niin ettei se kunnia, jonka he olivat ansainneet osoittautuisi heille ansaksi ja jopa katoaisi ylpeyden ja huolettomuuden takia. Hän esittää aina uskonsa takia kärsineen ja marttyyrin kruunun Jumalan armostaan antamana ilmaisena lahjana ja näkee sen varsinaisen sisällön pikemminkin sisäisenä asenteena kuin ulkoisena tekona. Commodianus ymmärsi koko marttyyriuden käsitteen sen koko laajuudessa katsoessaan sen tarkoittavan kaikkia niitä, jotka, vaikka eivät olisikana vuodattaneet vertaan, kestävät loppuun saakka rakkaudessa, nöyryydessä ja kärsivällisyydessä säilyttäen kaikki kristilliset hyveet.


LÄHDEVIITTEET:

1 Martyrium Polycarpi, luku 17; vrt. Eusebius, H.E. IV. 15.

2 ῾Hμέρa γενέθλιος,
 γενέθλιa, natales, natalitia martyrum.
3 Lavacrum sanguinis, βáπτισ&muo;a διà πνρóς,
 vrt. Matt.20:22; Luuk.12:50; Mark.10:39.
4 On kuitenkin huomionarvoista, että Eusebius jättää mainitsematta Smyrnan seurakunnan kuvauksessaan (IV.5) jotkut
 järkyttävimmät tapaukset teoksessaan Martyrium Polycarpi ja ne saattavat olla myöhempiä lisäyksiä.