"Pelastus on juutalaisista".1 Tämä ihana kansa, jolle sopiva symboli on palava pensas, valittiin Kaikkivaltiaan armosta olemaan ympärillä olevan epäjumalanpalveluksen keskellä todistamassa ja säilyttämässä tietoa ainoasta tosi Jumalasta, hänen pyhästä laistaan ja ilahduttavasta lupauksestaan ja olemaan Messiaan kehto. Se syntyi Aabrahamin kutsumisesta ja Jehovan hänen kanssaan solmimasta liitosta lupauksen maassa, Kanaanin maassa; siitä kasvoi kansakunta orjuuden maassa Egyptissä; se vapautettiin ja se järjestettiin teokraattiseksi valtioksi, jonka perustana oli Mooseksen Siinain erämaassa heille välittämä laki; Joosua johdatti heidät takaisin; siitä tuli tuomarien kauden jälkeen monarkia, jonka kunnia oli kukoistuksessaan Daavidin ja Salomon aikoina; se jakautui kahdeksi eri toinen toisiaan kohtaan vihamieliseksi kuningaskunnaksi rangaistuksena sisäisestä eripuraisuudesta ja lisääntyvästä luopumuksesta ja epäjumalanpalveluksesta, sen veivät vankeuteen pakanavalloittajat; palautettiin takaisin isiensä maalle seitsemänkymmenen vankeusvuoden nöyryytyksen jälkeen, mutta joutui jälleen pakanavihollisten ikeeseen; mutta täytti kuitenkin syvimmässäkin alennustilassaan korkeimman tehtävänsä, joka oli Messiaan synnyttäminen maailmaan. Ewald toteaa: "Heprealaisen kansan historia on pohjimmiltaan tosi uskonnon historiaa sen kasvaessa eri vaiheiden kautta täyttymykseensä saakka. Tuo uskonto, jonka elintila oli alueellisesti pieni, etenee kaikkien taisteluiden kautta voittoon ja ilmestyy aikaa myöten täydessä loistossaan ja voimassaan, niin että se lopulta leviää muihinkin maihin oman vastustamattoman voimansa ajamana eikä se voi koskaan kokonaan kadota, vaan siitä tulee ikuinen perintö ja siunaus kaikille kansoille. Koko muinaisen maailman päämääränä oli etsiä tosi uskontoa; mutta ainoastaan tämä kansa löytää olemuksensa ja kunniansa maan päällä ainoastaan tosi uskonnosta ja sillä tavoin se astuu historian näyttämölle."2
Vastakohtana muinaisille epäjumalanpalvelusta harjoittaville kansoille juutalaiset olivat kuin keidas erämaassa, joka selvästi erottui ja eristäytyi muista yksityiskohtaisten eettisten sääntöjensä ja seremonialakiensa johdosta. Itse pyhää maata, joka sijaitsi muinaisen maailman kolmen maanosan keskellä ja jota ympäröivät muinaisten kulttuurien kansat, erottivat niistä etelässä ja idässä erämaat, lännessä meri ja pohjoisessa vuoristot; turvaten näin Mooseksen uskolle vapauden kehittyä ja täyttää suuren tehtävänsä ilman ulkoa tulevia häiriöitä. Mutta Israel kantoi helmassaan alusta alkaen suurta lupausta, että Aabrahamin siemenessä tulisivat kaikki maailman kansat siunatuiksi. Tuon muinaisen ilmoituksen kultaisessa ketjussa ovat huomattavimmat lenkit uskollisten isä Aabraham, lainantaja Mooses, sankarillinen kuningas ja pyhä psalmienkirjoittaja Daavid, evankelistaprofeetta Jesaja, tisbeläinen Elia, joka ilmestyi Mooseksen kanssa kirkastusvuorella palvoakseen Jeesusta ja koko Vanhan Testamentin henkilöitymä Johannes Kastaja.
Juutalaisten ulkonaiset olosuhteet ja heidän moraalinen ja uskonnollinen tilansa Kristuksen syntymän aikoihin näyttävät tosiaankin aluksi olevan kerta kaikkiaan ristiriidassa heidän jumalallisen kohtalonsa kanssa. Mutta ensiksikin juuri heidän rappionsa osoittaa, että he olivat jumalallisen avun tarpeessa. Toiseksi Kristuksen suorittama pelastustyö näyttäytyy päin vastoin sitäkin loistokkaampana ja Jumalan aktiivisena luovana tekona. Ja lopuksi, kaiken rappion keskellä, joka toimi ikäänkuin ennaltaehkäisevänä puhdistavana tekijänä, eli Aabrahamin todellisten jälkeläisten ketju, jotka kaipasivat Israelin pelastusta ja olivat valmiit ottamaan vastaan Jeesus Nasaretilaisen luvattuna Messiaana ja maailman Vapahtajana.
Pompeiuksen suorittaman Jerusalemin valloituksen jälkeen vuonna 63 e.Kr. (samana vuonna jona Ciceron toimiminen konsulina, Catilinan salaliitto ja keisari Augustuksen syntymä tekivät siitä merkittävän vuoden), juutalaiset olivat olleet pakanallisten roomalaisten alamaisia. Heitä hallitsi sydämettömästi idumealainen Herodes ja hänen poikansa ja myöhemmin prokuraattorit. Tämän vihatun ikeen alla heidän toiveensa Messiaasta voimistuivat, mutta ne vääristyivät lihalliseen suuntaan. He kaipasivat etupäässä poliittista vapauttajaa, joka palauttaisi Daavidin ajallisen hallinnon sitäkin loistavammassa muodossa; ja heitä loukkasivat Jeesuksen palvelijan hahmo ja hänen hengellinen valtakuntansa. Heidän moraalinsa oli ulkonaisesti paljon korkeammalla tasolla kuin pakanoilla; mutta tiukan lakia tottelevan ulkokuoren alle kätkeytyi suurta rappiota. Heitä kuvataan Uudessa Testamentissa uppiniskaiseksi, kiittämättömäksi ja paatuneeksi roduksi, käärmeen siemeneksi, kyykäärmeiden sukupolveksi. Heidän oma pappinsa ja historiankirjoittajansa Josefus , joka yleensä pyrki esittämään maanmiehensä kreikkalaisille ja roomalaisille mitä suosiollisemmassa valossa, kuvaa heidän olleen tuohon aikaan halveksuttavaa ja pahaa kansaa, jotka hyvin ansaitsivat pelottavan rangaistuksensa, joka oli Jerusalemin tuho.
Mitä juutalaisten uskontoon tulee, he pitivät Babylonian vankeuden jälkeen entistä tiukemmin kiinni lain kirjaimesta ja perimätiedostaan ja seremonioistaan, mutta tuntematta Raamatun henkeä ja voimaa. He vaalivat kiihkeästi pakanoita kohtaan tuntemaansa kauhua ja siksi pakanat vihasivat ja halveksivat heitä ja pitivät heitä ihmisvihaajina, vaikka he hyvän arvostelukykynsä, työteliäisyytensä ja tahdikkuutensa ansiosta pystyivätkin hankkimaan itselleen vaurautta ja arvonantoa kaikissa Rooman maailmanvallan suurimmissa kaupungeissa.
Makkabealaisten ajan jälkeen (150 e.Kr.) he jakautuivat kolmeen toinen toisiaan kohtaan vihamieliseen puolueeseen, jotka edustavat kolmea tendenssiä, nimittäin formalismia, skeptisismiä ja mystiikkaa; jotka kaikki ovat osoitusta vanhan uskonnon lähestyvästä hajoamisesta ja uuden sarastuksesta. Voimme verrata niitä kreikkalaisen filosofian kolmeen hallitsevaan koulukuntaan, jotka ovat stoalainen, epikurolainen ja platoninen koulukunta; ja myös muhamettilaisuuden kolmeen lahkoon, jotka ovat sunnit, jotka pitävät kiinni perimätiedosta, shiiat, jotka pitävät kiinni Koraanista ja sufit eli mystikot, jotka etsivät tosi uskontoa "sisäisistä jumalallisista aistimuksista".
1. FARISEALAISET, "erottautuneet"3, jotka olivat niin sanotusti juutalaisia stoalaisia. He edustivat perinteistä oikeaoppisuutta ja jäykkää muodollisuuta, lakiin perustuvaa omavanhurskautta ja fanaattista yltiöjuutalaisuutta. Heillä oli eniten vaikutusvaltaa kansaan ja naisiin ja he hallitsivat julkista jumalanpalvelusta. He sekoittivat hurskauden teoreettiseen oikeaoppisuuteen. He ylikuormittivat Raamatun vanhinten perinnäissäännöillä, niin että "tekivät" Raamatun "tyhjäksi". He analysoivat Mooseksen lain kuoliaaksi ja rakensivat sen elävän koodiston tilalle saivartelun labyrintin. "He panivat ihmisten harteille raskaita taakkoja eivätkä kuitenkaan itse nostaneet sormeakaan niitä kantaakseen". Uudessa Testamentissa heitä syytetään ennenkaikkea tekopyhyydestä; josta poikkeuksina ovat tietysti sellaiset kuuluisat miehet kuin Nikodeemus, Gamaliel ja hänen opetuslapsensa Paavali.
2. SADDUKEALAISTEN4 edellisiä pienempi ryhmä, jotka olivat skeptisiä, rationalistisia ja maailmallisia ja joilla oli sama asema juutalaisuudessa kuin epikurolaisilla ja heidän seuraajillaan [Platonin] Uudessa Akatemiassa Kreikan ja Rooman pakanuudessa. He hyväksyivät Raamatun tekstin (varsinkin pentateukin), mutta torjuivat suulliset perinnäissäänöt, kielsivät ruumiin ylösnousemuksen ja sielun kuolemattomuuden, enkeleiden ja henkiolentojen olemassaolon ja opin kaikkea ohjaavasta sallimuksesta. Heidän seuraajansa olivat enimmäkseenr ikkaita ja heidän hallussaan oli jonkin aikaa ylipapin toimi. Kaifas kuului heidän puolueeseensa.
Fariseusten ja saddukeusten välinen ero vallitsee myös nykyään siinä muodossa, että juutalaiset ovat nykyään jakaantuenet ortodoksijuutalaisiin ja liberaaleihin tai rationalistisiin puoluesiin.
3. ESSEALAISET (joista tiedämme ainoastaan Filon ja Josefuksen kautta) eivät olleet puolue, vaan mystinen ja askeettinen järjestö tai veljeskunta, jotka elivät enimmäkseen eristäytyneinä munkkeina kylissä ja Engedin eämaassa Kuolleen meren lähistöllä.5 Heitä oli noin 4000. Yhdistelemällä omavaltaista, allegorista Vanhan Testamentin tulkintaa ja joitakin ulkomaisia teosofisia elementtejä, jotka muistuttavat vahvasti uusien Pythagoran ja Platonin koulukuntien piirteitä, mutta olivat todennäköisesti peräisin (kuten gnostilaiset ja manikealaiset teoriat) idän uskonnoista, varsinkin parsilaisuudesta. Heillä oli kaikki omaisuus yhteistä, he pukeutuivat valkoisiin vaatteisiin, eivät käyttäneet eläinten lihaa ruoaksi eivätkä hyväksyneet veriuhreja, valan vannomista, orjuutta eivätkä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) avioliittoa. He elivät äärimmäisen yksinkertaisesti ja toivoivat siten saavuttavansa korkeamman pyhyyden asteen. He olivat kristillisen luostarilaitoksen edelläkävijöitä.
Essealaisten lahko oli harvoin tekemisissä kristittyjen kanssa apostolien aikana, paitsi erään kolossalaisen harhaopin muodossa. Mutta kaikkialla evankeliumeissa kohtaamme fariseukset ja saddukeukset, varsinkin edelliset, Jeesuksen katkerina vihamiehinä ja vaikka he olivat toinen toisiaankin kohtaan vihamielisiä, he pitävät yhtä tuomitessaan Jeesuksen ristin kuolemaan, joka johti loistavaan ylösnousemukseen ja josta tuli uskovien pakanoiden ja juutalaisten hengellisen elämän perusta.
ALAVIITTEET:
1. Joh.4:22. Vrt. Luuk 24:47; Room.9:4,5.
2. Geschichte des Volkes Israel, Vol.I, s.9 (3.painos).
3. Hepreankielen 'erottautunutta' tarkoittavasta sanasta. He erottautuivat tavallisista ihmisistä ja kaikista ulkomaisista ja saastuttavista vaikutuksista oppinsa oletetulla oikeellisuudella ja elämänsä oletetulla muita korkeammalla olevalla pyhyydellä. Ewald (IV.482): "Pharisäer beziechnet GESONDERTE oder BESONDERE, nämlich Leute die vor andern durch Frömmigkeit ausgezeichnet und gleichsam mehr oder heiliger als andere sein wollen."
4. Tulee joko heidän oletetusta johtajastaan Zadocista (Ewald, IV.358), tai hepreankielen sanasta "vanhurskas".
5. Nimityksellä on erilaisia kirjoitusasuja ja se tulee erisnimistä tai kreikan-, heprean- tai aramean kielistä. Vakuuttavimmat selitykset ovat, että se tulee "pyhää" tarkoittavasta hepreankielen sanasta; hepreankielen sanasta 'lääkäri'; 'näkijä'; rabbiinien sanasta vartiomies, vartija (Ewald, aikaisemmin); 'olla hiljaa' (Jost, Lightfoot); syyriankielen sanasta chasi tai chasyo, 'hurskas', joka on samasta juurisanasta kuin heprean chasid, chasidim (De Sacy, Ewald, IV.484, 3. painos ja Hitzig). Kts. N.T. Zeitgesch.ss. 599- ja Lightfootin opastus Excursus on the Essenes and the Colossian heresy, teoksessa Com. on Coloss. (1875), ss. 114-179. Lightfoot ei hyväksy paikkansapitämätöntä kantaa, jonka mukaan kristinusko juontuisi essealaisista lähteistä.
Alkuperäinen artikkeli: History of the Christian Church by Philip Schaff: Apostolic Christianity. CHAPTER I PREPARATION FOR CHRISTIANITY IN THE HISTORY OF THE JEWISHAND HEATHEN WORLD. 9. Judaism Kristuksen keskeinen asema maailman historiassa Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskusteluryhmä
