Ei taida olla paljonkaan epävarmuutta siitä, että se päivä, jota monet kristityt viettävät Jeesuksen syntymäpäivänä ei itse asiassa olekaan Hänen syntymäpäivänsä. Kukaan ei tiedä Hänen syntymänsä tarkkaa päivämäärää, mutta kaikkein todennäköisimmin se tapahtui lämpimämpänä vuodenaikana, koska Raamatussa kerrotaan paimenten kainneen laumojaan silloin ulkosalla (Luuk. 2:8).
Mikä lisää vielä sen todennäköisyyttä, että Herran syntymä ei tapahtunut talvella, on se, että Joosefin ja Marian oli matkustettava Nasaretista Beetlehemiin osallistuakseen keisari Augustuksen väestönlaskentaan. Etäisyys oli noin sadan kilometrin matka linnuntietä -- melko pitkä matka siihen aikaan.
Historiankirjoittajat ovat epävarmoja Luukaksen 2:1-2:ssa mainitsemasta väestönlaskennasta. Mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että keisari Augustus olisi määrännyt väestönlaskentaa koko valtakunnassaan talvella, jolloin matkustaminen oli monin paikoin mahdotonta ja myös Israelissa. Siihen aikaan olisi matkustaminen kävellen tai eläimen selässä ollut mahdotonta talvella useimmissa osissa Rooman maailmanvaltaa. Eivät edes armeijat pystyneet marssimaan sotaan, saati sitten että tavallinen kansalainen olisi tehnyt matkaa valtateillä.
Tästä huolimatta on tosiasia, että joulukuun 24. päivää on perinteisesti vietetty Kristuksen syntymän muistoksi. Tämä johtuu roomalaiskatolisesta perinteestä, jonka suurin osa protestanttisista kirkoista ja seurakunnista on omaksunut.
Joulunaikaan sisältyy itse asiassa lukuisia juhlapäiviä, jotka ovat roomalaiskatolisia pyhäpäiviä: Pyhäinmiestenpäivä (2. marraskuuta), Pyhän Martin päivä (11. marraskuuta), Pyhän Nikolauksen päivä (6. joulukuuta), joulupäivä (25. joulukuuta), Tapaninpäivä eli Pyhän Stefanuksen päivä (26.joulukuuta), Uuden vuoden päivä (1. tammikuuta) ja Loppiainen — itämaan tietäjien muistoksi, joka tunnetaan myös vanhana joulupäivänä (6. tammikuuta).
On ilmeisesti hyvä syy siihen, ettei Herra ole katsonut tarpeelliseksi paljastaa syntymänsä ajankohtaa Raamatussa. Ihmisen uskonnollisuudella on taipumusta kiinnittää enemmän huomiota tietyille päiville verrattuina muihin päiviin. Näin tehdessään ihmiset uskovat, että he miellyttävät Jumalaa, vaikka he todellisuudessa tuputtavatkin omia ajatuksiaan siitä, mikä on vanhurskasta. Tämän takia Paavalia murehduttikin galatalaisten tapa viettää tiettyjä juhlapäiviä:
Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla? Te otatte vaarin päivistä ja kuukausista ja juhla-ajoista ja vuosista. Minä pelkään teidän tähtenne, että olen ehkä turhaan teistä vaivaa nähnyt. Gal. 4:9-11
Kuitenkaan tiettyjen päivien vietto ei ollut se asia, joka huolestutti Paavalia, vaan noihin viettotapoihin liittyvä legalismi. Tämä käy selvästi ilmi hänen epistolastaan roomalaisille, jossa hän antoi yksilön omalletunnolle vapauden asettaa toinen päivä toisen edelle:
Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma.
Joka valikoi päiviä, se valikoi Herran tähden; ja joka syö, se syö Herran tähden, sillä hän kiittää Jumalaa; ja joka ei syö, se on Herran tähden syömättä ja kiittää Jumalaa.
Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä.
Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.
Niinpä tiettyjen päivien vietto ei sinänsä ole jumalatonta, vaan se, että sellaista vaaditaan ikäänkuin uskonnollisena velvollisuutena. Ja vain mahdollisesti pääsiäistä lukuunottamatta minkään juhla-ajan viettoon ei liitetä niin legalistisia vaatimuksia kuin joulun viettoon. Tämä ei koske ainoastaan roomalaiskatolisia, vaan yhtä hyvin ortodokseja ja jopa protestantteja.
Kysymys onkin siitä, onko ollenkaan sopivaa viettää Herran syntymäjuhlaa ja jos on, miten tuota päivää tai juhla-aikaa olisi vietettävä. Meidän on aluksi tehtävä selväksi itsellemme, että vielä tärkeämpää kuin itse ajankohdan valitseminen on meidän sydämemme asenne. Kristittyinä meidän olisi pyhitettävä jokainen päivä Herralle. Ja sen rakkauden ja hyväntahdon hengen, jonka pitäisi vallita jouluna, pitäisi vallita sydämissämme kaikkina aikoina.
Eikä meidän pitäisi tosiaankaan jäädä Jeesuksen lapsuuteen paitsi ihmetelläksemme sitä Jumalan armoa, että Hän salli Sanansa asettua alttiiksi syntisen maailman vaaroille. Epäilemättä moni ajatteleekin Jeesusta mieluummin harmittomana pikkuvauvana kuin sinä Kuninkaana, joka jonain päivänä palaa takaisin maan päälle tuomitsemaan sen vanhurskaasti ja hallitsemaan sitä rautaisella valtikalla. Tuntuu epäkunnioittavalta viipyä liiallisessa määrin seimen lapsen avuttomuudessa Häntä vihaavan maailman armoilla.
Se tunnelma, joka joulun aikaan vallitsee, todistaa siitä, miten kaukana se on Kristuksesta. Media on pullollaan mainoksia ja ohjelmia, jotka tekevät joulusta hedonistisen juhlan. Juomingit, Jeesusvauvat ja jumalanpilkka täyttävät median ja tekevät pilkkaa siitä pyhyydestä, jonka Jeesus antaa niille, jotka rakastavat Häntä. Jeesus mainitaan sittenkin niin harvoin, että on selvää, ettei Hänellä ole loppujen lopuksi kuitenkaan paljonkaan tekemistä tuon juhlan kanssa. Ja miksi 25. joulukuuta on valittu Hänen syntymäpäivänsä viettämiseen, on erityisen merkittävää, kun ottaa huomioon kaiken sen remuamisen ja juopottelun, joka siihen liittyy.
SATURNAALIT
Joulukuun 25. päivä oli Rooman saturnaalien viettopäivä, jota juhlittiin roomalaisen Saturnus-jumalan kunniaksi. Päivä osuu yleensä talvipäivän seisauksen aikaan — eli siihen päivään, jonka jälkeen päivät alkavat pidentyä ja ihmistä siunataan luonnon uudestisyntymisellä. Muinaisille pakanakulttuureille tämä oli jumalten syntymäpäivä, joka antoi ihmiskunnalle toivon kaikesta siitä elämästä, jota maa tuottaa kevään ja kesän kuukausina.
Vanhassa roomalaisessa kalenterissa 25. joulukuuta oli merkitty Voittamattoman Auringon syntymäpäiväksi eli Dies Natalis Invicti Solis -nimiseksi. Kun roomalaiskatolinen kirkko alkoi käyttää valtaansa Rooman sotilasvallan tuella, sen taktiikkana oli käyttää sitä taitavasti taivuttelemalla pakanalliset roomalaiset roomalaiskatolisen kirkon edustamaan kristinuskon lajiin muuttamalla pakanalliset juhlat "kristillisiksi" juhliksi. Niinpä tietyt pakanajumalien kunniaksi vietetyt juhlat muutettiin ainoan tosi Jumalan ja Hänen Kristuksensa, Jeesuksen kunniaksi vietetyiksi juhliksi. Aikaa myöten monet pakanajumalat nimettiin uudelleen kirkon edesmenneiksi pyhimyksiksi ja pakanajuhlista tehtiin "pyhäpäiviä", joita oli vietettävä heidän kunniakseen.
Erityisen pyhiä olivat auringon kunniaksi vietetyt juhlat, ei ainoastaan roomalaisille, vaan myös niille kulttuureille, jotka olivat sitä edeltäneet. Muinaiset kaldealaiset ja egyptiläiset viettivät juhlia ja noudattivat lakeja, joiden tarkoituksena oli juhlia auringon syntymäpäivää.
Lähes 1400 vuotta ennen Jeesuksen syntymää Akenaten-niminen faarao-mystikko teki auringosta symbolin, jossa jokainen sen säteistä päättyi ihmiskäteen. Hän kutsui sitä nimellä Aton — maailman valo. Akenaten julisti, että Aton antoi valonsa kaikille kansoille, kaikille roduille ja kaikenlaisille olennoille. Aton ei tuominnut, vaan antoi yksinkertaisesti iankaikkisen valon ja elämän. Tämän päivän uskonnolliset humanistit esittävät samanlaisen kuvan persoonattomasta Jumalasta.
Muinaiset pakanat samaistivat luonnon ja Jumalan ja palvoivat enemmän luotua kuin Luojaa (Room. 1:25). Tämäkin on aikamme uskonnollisten filosofien synti, kun he samaistavat ihmisen Jumalaan tai uskovat, että Jumala on kaikissa.
Koska Jumalan totuus oli ihmisen tiedossa alusta asti, pakanallisessa opetuksessa ja kristillisessä opetuksessa on samankaltaisia piirteitä. Mutta Raamattu, joka määrittelee oikean uskon Jumalaan on Jumalan totuutta; kaikki muut uskonnolliset filosofiat — jopa "kristityiksi" kutsutut — ovat Jumalan totuuden väärennöstä.
KRISTUKSEN MESSU (Christ's Mass)
Englanninkielen joulua tarkoittava sana 'Christmas' on tiivistelmä sanoista 'Christ's Mass', joka on erityinen roomalaiskatolinen messu, jota vietetään Jeesuksen syntymän kunniaksi. Joulu on roomalaiskatolisille velvoittava pyhäpäivä, jolloin messuun osallistuminen on pakollista ja siihen osallistumatta jättäminen on "kuolemansynti" — eli niin vakava synti, että siihen syyllistyvä tuomitaan iankaikkiseen helvettiin, jos hän kuolee tunnustamatta tuota syntiään papille tai ole ainakin aikeissa tunnustaa sitä. Tällaiset velvoittavat pyhäpäivät täyttävät sellaisen legalismin tunnusmerkit, josta Paavali puhuu Gal. 4:9-11:ssä.
Katolisessa messussahan Jeesus on yhtä aikaa pappi ja uhri. Hänen pappeuttaan edustaa katolinen pappi, joka uhraa Hänet jokaisessa messussa. Katolinen kirkko opettaa, että Jumala antaa papille voiman muuttaa leivän ja viinin kirjaimellisesti Jeesuksen vereksi ja ruumiiksi, ja että niitä on palvottava samalla hartaudella kuin Jumalaa palvotaan:
Kenenkään mielessä ei saisi olla epäilystäkään siitä, etteikö uskollisten tulisi osoittaa tälle kaikkein pyhimmälle sakramentille (ehtoollishostialle) sitä samaa palvontaa, joka kuuluu tosi Jumalalle ninkuin on aina ollut tapana katolisessa kirkossa. Eikä sitä pidä palvoa yhtään vähempää, koska Kristus itse antoi määräyksen sen syömisestä." (Vatikaani II: 'The Conciliar and Post Conciliar Documents [Northport, NY: Costello Printing Co., 1975], EM ef, joka vahvistaa Trenton kirkolliskokouksen 13. istunnon: Decree on the Eucharist, luku 5; Denz. 878, 1648.)
Monet, vaikkakaan eivät useimmat roomalaiskatoliset Yhdysvalloissa ja muiss nk. protestanttisissa maissa eivät ajattele tällä tavalla eukaristiasta; he eivät myöskään välttämättä usko kaikkeen siihen, mitä roomalaiskatolinen kirkko pitää olennaisena oikeaoppiselle roomalaiskatolisen kirkon jäsenelle. Tällaista epäjumalanpalvelusta harjoitetaan ensisijaisesti niissä maissa, joissa roomalaiskatolisuus on vallassa oleva uskonto.
Vuosisatojen saatossa ja koska protestantit ovat hylänneet tällaisen messu-uhrin, sana 'Christmas' on saanut aiva toisenlaisen merkityksen suurimmassa osassa maailmaa. Sitä ei enää liitetä roomalaiskatoliseen messuun paitsi katolisilla, vaan sitä pidetään nimenomaan sinä päivänä, jolloin useimmat itseään kristityiksi kutsuvat viettävät Jeesuksen syntymäjuhlaa.
Päinvastoin kuin pääsiäinen, joka on saanut [englanninkielisen nimensä] Astarten (tai Ishtarin tai minkä tahansa pakanallisen "Taivaan Kunigattaren" nimen) mukaan, joulu on saanut [englanninkielisen] nimensä Kristuksen mukaan. Siitä huolimatta sen juuret ovat roomalaiskatolisessa eksytyksessä, joka on olemassa edelleen meidän keskuudessamme.
JOULUKUUSI
Ikivihreät kasvit, jotka säilyttävät vehreytensä talven läpi, ovat jo kauan olleet kuolemattomuuden ja hedelmällisyyden symboleja. Egyptiläiset uskoivat, että kuusi kasvoi heidän jumalansa Osiriksen haudasta, koska hän nousi ylös tuon kuusen kautta sen jälkeen, kun hänet oli murhattu.
On sanottu, että tapa kuusen tuomisesta sisälle kotiin ja sen koristeleminen olisivat Martti Lutherilta peräisin. Hänen oletetaan halunneen saada aikaan vaikutelman kotimaansa Saksan metsissä kasvavasta kuusesta, jonka oksien läpi kauniit tähdet tuikkivat tuomalla sisään kuusen kotiinsa ja koristelemalla sen kynttilöin, jotka kuvasivat tähtiä.
Puiden koristelun alkuperä on hukkunut muinaisuuden hämärään. Mutta lähes jokaisessa kulttuurissa, ainakin kristinuskoon kääntyneillä, on sellaisia perinteitä. Jo hyvin kauan on ollut tapana tuoda talvella ikivihreiden kasvien oksia kotiin tuomaan hyvää onnea ja toivoa hedelmällisestä uudesta vuodesta.
Monet kristityt lainaavat Jeremia 10:2-4:ää kuvauksena joulukuusen alkuperästä. Mutta raamatuntutkijat ovat yleensä sitä mieltä, että siinä viitataan Asera-karsikoihin, joita pystytettiin kanaanilaisen jumalattaren Aseran (aka, Ashtoreth, Astarte ja Anatha) kunniaksi. Jotkut raamatunselittäjät sanovat, että noissa jakeissa mainittu perinnäistapa oli peräisin kaldealaisilta, jotka kaiversivat puita astrologisten kuvioiden mukaan. Raamatussa ei puhuta mitään puiden kaivertamisesta minkään tietyn muotoisiksi, vaan siinä sanotaan ainoastaan, että se kaadettiin metsästä ja koristeltiin hopealla ja kullalla.
Nykyajan joulukuusen edeltäjä oli paratiisin hyvän- ja pahantiedon puu. Keskiajan kirkoissa joulukuun 24. päivää vietettiin Aatamin ja Eevan päivänä, jolloin esitettiin näytelmiä näiden meidän esivanhempiemme syntiinlankeemuksesta. Tarkoituksena oli esittää, että Jeesus, joka on "toinen Aatami", tuli pelastamaan sen, minkä ensimmäinen Aatami menetti. Paratiisin puu oli havupuu, josta riippui omenoita kielletyn hedelmän symbolina. Jos legenda Martti Lutherin kynttilöin koristellusta joulupuusta on totta, on mahdollista, että hän vain oli lisännyt jotain paratiisin puuhun, koska nimenomaan Saksassa tuo tapa oli yleisin.
Jotkut, jotka uskovat, että joulupuu oli peräisin kaldealaisilta ja että tähti, joka on nykyään joukuusen latvassa ei ole muisto tähdestä, jota itämaan tietäjät seurasivat, vaan viittaa pikemminkin niihin tähtiin, joiden puoleen muinaiset kaldealaiset kääntyivät saadakseen ohjeita elämäänsä.
SANTA CLAUS ELI JOULUPUKKI
Nimityksen Santa Claus uskotaan olevan väännös hollanninkielisestä nimityksestä "Sant Nikolaas" (Sant-Ni-Klaus) [eli pyhä Nikolaas]. (Roomalaiskatolisen kirkon pyhimykseksi julistama) pyhä Nikolaus määrättiin Myran piispaksi hurskaan maineensa nojalla. Kerrotaan, että hän avusti köyhiä ja antoi lahjansa aina nimettömänä. Muistoksi hänen anteliaisuudestaan äidit piilottivat lahjoja ja kertoivat lapsilleen, että pyhä Nikolaus oli jättänyt lahjat heille.
Roomalaiskatolinen kirkko kunnioittaa pyhää Nikolausta lasten suojeluspyhimyksenä, koska häntä pidettiin hurskaana ja hänen kerrottiin tehneen ihmeitä, joiden päähenkilönä oli yleensä lapsi ja koska hänen uskottiin antaneen lapsettomille pariskunnille hedelmällisyyden.
Pyhää Nikolausta koskevat legendat muistuttavat monessa suhteessa muinaisesta egyptiläisestä Bes-jumalasta kerrottuja taruja. Bes kuvattiin tukevaksi, tonttumaiseksi olennoksi, joka oli pienten lasten suojelija. Sen sanottiin asuvan Pohjoisnavalla ja ahertavan koko vuoden valmistaen kilteille lapsille leluja. Santa Claus ja häneen liitetyt perinteet ovat kehittyneet tästä muinaisesta pakanallisesta uskomuksesta.
Besiä vastaava roomalaisten jumala oli Saturnus, vanha mies, joka asui Pohjoisnavalla ja toi lapsIlle ikivihreän puun oksan ja uudenvuodenlahjan.
Nykyään lapset odottavat Santa Clausin nimellä tunnetulta Besiltä tai Saturnukselta kaikenlaista hyvää joulun aikaan. Monien mielissä on joulupukki eli Santa Claus tärkeämpi kuin Jeesus. Jos kysyisit sattumanvaraisesti monilta lapsilta, kuka on joulunajan tärkein henkilö, vastaus olisi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta joulupukki.
Tälle pakanajumalalle on annettu jopa nimitys "Kristuslapsi", kun siitä käytetään nimeä "Kriss Kringle" (väännös saksankielisestä nimityksestä "Christ Kindl"). Tämä on eräs saatanan kaikkein ovelimmista jumalanpilkan muodoista.
Eräs kaikkein useimmin esitettyjä joulupukkia puolustavia kommentteja on, että joulupukki "on vain leikkiä", joka on tarkoitettu lapsille. Kuitenkin, jos lapsi pystyy ymmärtämään joulupukin, hän pystyy kyllä ymmärtämään Jeesuksenkin.
Kun lapset varttuvat ja saavat tietää, että joulupukki onkin "vain leikkiä", eivätkö he helposti ajattele, että Jeesuskin on vain satua? Tämä on suurin vaara siinä, kun uskotellaan lapsille satuja ja tarinoita, jotka ovatkin oikeastaan kulttuuriin kuuluvaa taikauskoa. Jollei lapsella ole elävää uskoa, joka pitää hänet lähellä Jumalaa Jeesuksen kautta, hän on taipuvainen pitämään uskoa Jumalaan samanlaisena kuin uskoa joulupukkiin. Kasvaessaan isommaksi hän saattaa hylätä molemmat.
MISTELINOKSA
Mistelinoksan alla suutelemisen perinne on alkuisin muinaisilta druideilta. Mistelillä uskottiin olevan tiettyjä maagisia ominaisuuksia, koska se oli pyhä kasvi ja hedelmällisyyden symboli.
On epäselvää, miksi suuteleminen yhdistetään mistelinoksaan. Mutta koska misteli oli hedelmällisyyden symboli, on järkeenkäypää, että kun se yhdistettiin suutelemiseen, se viittasi pikemminkin seksuaaliseen kuin platoniseen suudelmaan. Perinteen sanotaan olevan peräisin kelttiläisten juhannusaaton remujuhlista, jolloin misteleitä poimittiin. Tuon juhlan aikana miehet suutelivat toisiaan homoseksuaalisuutensa ilmauksena. Tapa laajeni myöhemmin koskemaan sekä miehiä että naisia.
Joidenkin historiantutkijoiden mielestä mistelinoksan alla suuteleminen on jäänne roomalaisten saturnalia-juhliin liittyvästä temppeliprostituutiosta ja seksuaalisista orgioista.
Nykyään antaa mistelinoksa ihmisille tekosyyn ilmaista kiintymystä jotain toista kohtaan. Ilman sitä he eivät ehkä rohkenisi ilmaista sellaisia tunteita hylätyksi tulemisen pelossaan. He saavat tietää tällä tavoin nopeasti, ovatko tunteet molemminpuoliset.
JOULUHALKO
Sanalla joulu ei ole mitään tekemistä Kristuksen kanssa, vaan se on kelttiläinen uskonnollinen juhla, joka liittyy talvipäivän seisaukseen. Sitä mukaa kuin kristinusko levisi pohjois-Eurooppaan, kelttiläisten ja germaanien juhla Julmond sekoittui Kristuksen syntymän juhlintaan. Sanan Jul uskotaan liittyvän germaanien sanaan Iul tai Giul, joka tarkoittaa "pyörivää pyörää", joka vuorostaan on pyörivän auringon symboli. Toisen teorian mukaan sana Jul tulee sanasta Geola, joka tarkoittaa 'juhlaa' ja tarkoitti toisinaan koko joulukuuta.
Joulujuhlan aikaan käytettiin koristeluna ikivihreitä puita ja oksia, koska ne symboloivat keväällä henkiin heräävää elämää.
Kaikissa muinaisissa kulttuureissa tuli oli pyhä ja olennainen osa joulunviettoa ja välttämätön talven pimeyden karkottamisessa. Jouluhalko oli pyhä halko, jonka palava tuli lupasi hyvää onnea ja pitkää elämää. Sen tulta pidettiin yllä seuraavan joulun jouluhalon sytyttämiseen. Joka vuosi oli perheen käytävä hakemassa se eikä sitä saanut ostaa, muuten siihen liittyvät taiat eivät toteutuneet.
SEPPELEET
Seppeleet ovat jo varhaisista ajoista alkaen liittyneet pakanalliseen taikauskoon. Niitä pidettiin muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten mysteeriuskontoihin vihittäessä. Varsinkin ikivihreät seppeleet liittyivät Dionysoksen mysteereihin hedelmällisyyden symboleina ja symboloivat olemassaolon jatkuvuutta -- elämän ja jälleensyntymän kehää. Siitä syystä ovat seppeleet suosittuja hautajaisten kukkalaitteina vielä tänäkin päivänä.
Jotkut kristityt sanovat, että seppele esittää meidän Herramme päähän laitettua piikkikruunua Hänen ristiinnaulitsemisensä yhteydessä. On kuitenkin todennäköisempää, että Hänen kantamansa kruunu muistutti pikemminkin päähinettä, joka peitti koko Hänen päälakensa kuin seppelettä, joka peitti vain Hänen otsansa ja ohimonsa.
LAHJOJEN ANTAMINEN
Usein oletetaan, että lahjojen antamisen tapa jouluna tapahtuu ikäänkuin itämaan tietäjien Jeesukselle tuomien lahjojen vaikutuksesta. Mutta tuolla perinteellä on erilainen alkuperä.
Roomalaisten kesuudessa oli tapana antaa toinen toisilleen kunkin jumalien ruokia, helyjä, kynttilöitä tai patsaita keskitalven kalenterin aikana (eli roomalaisten kuukauden ensimmäisenä päivänä). Roomalaiskatolinen kirkko siirsi tämän juhlan joulukuun 25. päiväksi, jolloin se osui Saturnalia-juhlan aikaan.
Englannissa oli muinoin perinne "päästää joulu sisään". Tämä taikauskoinen tapa koski ensimmäistä joulupäivänä taloon tullutta henkilöä. Uskottiin, että kukaan ei saanut mennä ulos joulupäivänä ennenkuin "onnenlintu" (ensimmäinen taloon sisään tullut) oli päästetty sisään. Hänen piti tulla sisään etuovesta ja kulkea talon läpi ja poistua takaovesta. Matkalla talon läpi hänelle annettiin lahjoja, jotka takasivat sen, että hän toi talon väelle hyvää onnea. Jos tummatukkainen mies "toi joulun tupaan", sen uskottiin tuovan hyvää onnea. Punatukkaisia ihmisiä taas kartettiin, koska heidän uskottiin olevan pahan tuottajia. Hyvin huonoa onnea tiesi se, jos nainen "toi joulun tupaan".
Ei tietenkään ole mitään pahaa siinä, että haluaa antaa perheelleen ja ystävilleen lahjoja rakkaudesta ja aidosta arvostuksen tunteesta kaikkea sitä kohtaan, mitä he ovat merkinneet menneenä vuotena. Niinkuin kaikki materiaalinen ei ole sen paremmin pahaa kuin hyvääkään, eivät lahjatkaan ole sinänsä pahoja tai hyviä. Mutta olisi parempi, jos ne annettaisiin spontaanisti eikä sen takia, että on pakko antaa lahjoja ympäristön painostuksesta pakanallisen juhlan kunniaksi.
MITEN MEIDÄN PITÄISI SUHTAUTUA JOULUN VIETTOON?
Tarvittaisiin lukemattomia kirjoja, jotta kaikkien (enimmäkseen pakanallisten) jouluperinteiden alkuperä saataisiin kuvattua kokonaisuudessaan. Ne muutamat, jotka tässä on mainittu, on tarkoitettu antamaan tarvittavaa informaatiota kristityille, jotta he voivat sen perusteella tehdä intelligenttejä, tietoisia ratkaisuja Kristuksen kanssa vaeltaessaan. Toiveena on, että he voisivat välttää sellaisia perinteitä, jotka ovat ristiriidassa uskon kanssa.
Herra ei katso suopeasti niihin lapsiinsa, jotka harrastavat samoja traditioita kuin pakanat ja joilla on epäjumalia ja niihin liittyviä saastaisia esineitä (2. Kun. 17:7-15). Tämä ei tarkoita sitä, ettemme me saisi muistaa Jeesuksen syntymää. Kuten Paavali sanoi, päättäköön kukin omassa mielessään haluaako hän pitää yhtä päivää parempana kuin toista. Jos Kristuksen ruumiis saa kuitenkin jotain siunausta viettämällä meidän Herramme syntymäjuhlaa, olisi parempi, jos me erottautuisimme kaikesta pakanallisesta, mikä liittyy juhlapäivien veittoon, esimerkiksi jouluun.
Tiedän kyllä, että monet vastustavat ajatusta siitä, että ei olisi joulupukkia eikä mitään muitakaan pakanallisia joulun symboleita. Ja joissakin tapauksissa he ehkä pitävät parhaana pysyä tietämättöminä, niin ettei tarvitsisi tehdä ratkaisua sen perusteella, mitä on saanut tietää. Mutta Jumala haluaa, että me etsimme tietoa hengellisistä asioista. Miten muuten voisimme kasvaa hengellisesti? Hänen sanansa Hoosean 4:6:ssa kaikuvat historian käytäviä pitkin, kun tarkkailemme Hänen kansansa jatkuvasti toistuvaa rappion tilaa: "Minun kansani joutuu häviöön taitoa vailla".
Kaikesta siitä jumalattomasta menosta huolimatta, mitä tällaisina juhla-aikoina nähdään, ne saattavat myös olla erinomaisia tilaisuuksia Kristuksesta todistamiseen, ei ainoastaan sanoin, vaan tekojemme kautta ja sitä kautta, että ulotamme rakkautemme koskemaan muita.
Jotkut vastustavat tätä ajatusta sanomalla, että joulun tai pääsiäisen käyttö todistamiseen on jo sinänsä kompromissi. Mutta miksi antaisimme näiden juhlien säikyttää itseämme? Pitäiskö meidän lakkoilla näiden pyhien aikana ja kieltäytyä todistamasta huolimatta niiden tarjoamista mahdollisuuksista todistamiseen?
Voimme ottaa oppia apostoli Paavalista, joka puhutteli Areiopagilla kreikkalaisia filosofeja ja julisti, että heidän "tuntematon jumalansa", jolle he olivat pystyttäneet alttarin, oli se Jumala, joka oli luonut maailman ja kaikki, mitä siinä on". Hän ei tosiaankaan antanut ympäristön säikyttää itseään eikä hän myöskään mennyt pois kiukuissaan siitä, että häntä ympäröivät pakanalliset uskonnolliset symbolit.
Hän ei sättinyt kreikkalaisia heidän eksytyksestään, vaan osoitti heille totuuden rakkaudessa.
Meidän on myös muistettava, että Danielista tehtiin kaikkien Babylonian ennustajien päällikkö Nebukadnessarin aikana. Hän ei kuitenkaan kieltäytynyt olemasta tekemisissä heidän kanssaan; hän ei myöskään kieltänyt heitä harjoittamasta noita demonisia taitojaan. Sen sijaan hän toi esiin todistuksen tosi Jumalasta joka tilanteessa, jopa silloin, kun se merkitsi kuolemaa. Ja Jumala osoitti hänelle kunnioitusta hänen kannastaan huolimatta.
Meidän tulisi olla aina herkkiä tarttumaan muiden tarjoamiin tilaisuuksiin tuoda esiin evankeliumi nöyrästi olkoon sitten juhla-aika tai ei. Meidän tulisi osoittaa yhtä suurta nöyryyttä ja lempeyttä niitä uskonveljiä kohtaan, jotka tietämättömyydessään tekevät sellaista, mistä Jumala ei pidä auttaessamme heitä kasvamaan kaikkeen totuuteen.
Tiedotusvälineet toitottakoot alkoholin siivittämää tingeltangelversiotaan joulusta eivätkä maalliset tuttavamme välttämättä näe mitään epäsuhtaa siinä missään. Mutta meidän ei tarvitse vaieta pelosta sen takia, että pelkäämme saastuttavamme itsemme. Kristuksen ruumis pystyy selviämään kaiken sen pahuuden keskellä, mikä meitä suututtaa.
Jos meidät kutsutaan päivälliselle jonkun sellaisen luo, joka ei tiedä, mitä hän viettää, Raamattu sallii meille vapauden siihen niin kauan kun emme syyllisty syntiseen käytökseen tai käyttäydy niin huolettomasti, että aiheutamme heikon veljen lankeemuksen:
Mitä nyt epäjumalille uhratun lihan syömiseen tulee, niin tiedämme, ettei maailmassa ole yhtään epäjumalaa ja ettei ole muta Jumalaa kuin yksi.
Sillä vaikka olisikin niin sanottuja jumalia, olipa heitä sitten taivaassa tai maassa, ja niitä on paljon semmoisia jumalia ja herroja,
niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa.
Mutta ei ole kaikilla tätä tietoa, vaan tottumuksesta epäjumaliin muutamat vielä nytkin syövät uhrilihaa ikäänkuin epäjumalille uhrattuna, ja heidän omatuntonsa, joka on heikko, tahraantuu siitä.
Mutta ruoka ei lähennä meitä Jumalaan; jos olemme syömättä, emme siitä vahingoitu; jos syömme, emme siitä hyödy.
Katsokaa kuitenkin, ettei tämä vapautenne koidu heikoille loukkaukseksi.
Sillä jos joku näkee sinun, jolla on tieto, aterioivan epäjumalan huoneessa, eikö hänen omatuntonsa, kun hän on heikko, vahvistu epäjumalille uhratun syömiseen?
Sinun tietosi kautta turmeltuu silloin tuo heikko, sinun veljesi, jonka tähden Kristus on kuollut.
Mutta kun te näin teette syntiä veljiä vastaan ja haavoitatte heidän heikkoa omaatuntoaan, niin teette syntiä Kristusta vastaan.
Sentähden, jos ruoka on viettelykseksi veljelleni, en minä ikinä enää syö lihaa, etten olisi viettelykseksi veljelleni. 1. Kor. 8:4-13
Oikeassa asiayhteydessään luettuna huomaamme, että Paavali sanoo, ettei edes epäjumalille uhratun aterian syöminen ole synti, koska ruoka ei itsessään ole hyvää tai pahaa. Mutta hän varoittaa meitä myös siitä, ettemme voi tehdä niin sellaisen kristityn veljen läsnäollessa, jonka meidän tekomme saattaisivat tekemään kompromissin omantuntonsa kanssa. Synti ei olisi syömisessä, vaan meidän rakkaudettomuudessamme ja piittamattomuudessamme veljeä kohtaan.
JOHTOPÄÄTÖS
Monien aikamme perinteiden ongelmana on se, että niiden alkuperä on hämärtynyt ja uskomukset perustuvat järjen päätelmiin ja siihen, mitä muinaisista kulttuureista tiedetään.
Tässä maailmassa meitä ympäröi pahuus. Paha ei voi kuitenkaan koskettaa meitä, jos kuljemme Jumalan Hengen johdatuksessa. Se ei tarkoita sitä, että saamme vapaasti koetella Jumalaa ja harrastaa sellaista, minkä tiedämme tai edes luulemme olevan syntiä. Emme saisi myöskään taivutella toisia tekemään niin.
Sitä mukaa kuin kasvamme Jumalan armossa ja ymmärrämme, että meillä on auktoriteetti kaikessa elämäämme koskevassa edellyttäen, että olemme alistuneet Isän tahtoon, me elämme maailmassa varoen. Me tiedämme, että niinkuin Paavali asian niin hyvin ilmaisi, kaikki on meille luvallista, mutta kaikki ei ole hyväksi (1. Kor. 10:23). Ja kaiken sen pahan keskellä, missä elämme me voimme, ja meidän täytyykin osoittaa maailmalle Kristuksen syntymän todellinen merkitys eikä ainoastaan joulun aikaan, vaan läpi koko vuoden.
LÄHTEET
Gerard&Patricia Del Re, The Christmas Almanack (New York: Doubleday & Co., 1979).
Robert Chambers, The Book of Days: A Miscellany of Popular Antiquities (Detroit: Gale Research Co., 1967).
Manly P. Hall, The Secret Teachings of All Ages: An Encyclopedic outline of Masonic, Hermnetic, Qabbalistic and
Rocicrucian Symbolical Philosophy (Los Angeles: The Philosophical Research Society, Inc., 1962).
Ei taida olla paljonkaan epävarmuutta siitä, että se päivä, jota monet kristityt viettävät Jeesuksen syntymäpäivänä ei itse asiassa olekaan Hänen syntymäpäivänsä. Kukaan ei tiedä Hänen syntymänsä tarkkaa päivämäärää, mutta kaikkein todennäköisimmin se tapahtui lämpimämpänä vuodenaikana, koska Raamatussa kerrotaan paimenten kainneen laumojaan silloin ulkosalla (Luuk. 2:8). 