Philip Schaff

Wyclif ja Raamattu

Wyclifin suurin palvelus kansalleen oman henkilönsä jättämän perinnön jälkeen oli hänen panoksensa Raamatun auktoriteetin puolesta sekä papistoa että maallikoita sitovana ja hänen heille lahjoittamansa englanninkielinen Raamattu. Hänen opetuksensa, joissa esitetään Raamattu selkeänä ja riittävänä pelastuksen oppaana ja että sen kirjaimellinen tulkinta antaa meille sen selkeän merkityksen, olivat yhtä positiiviset ja erehtymättömät kuin mitkään Lutherin opetukset. Wyclifin yli 1000-sivuisessa1 Raamatun arvoa ja auktoriteettia koskevasa tutkielmassa sanotaan enemmän Raamatusta seurakunnan ohjekirjana kuin kaikkien keskiajan teologien kirjoituksissa yhteensä. Eikä kukaan oppineista aina Anselmistan ja Abelardista Tuomas Akvinolaiseen ja Duns Scotukseen ole korottanut Raamattua sellaiseen muita korkeampaan asemaan kuin Wyclif. Kaikki muut rajoittivat Raamatun auktoriteetin sekoittamalla sen sisältöön traditiota, ts. kirkon opetuksia. Ainutlaatuisen tarkasti ja johdonmukaisesti tämä mies toi esiin sen lopullisen laillisen aseman Jumalan lakina, joka on yläpuolella kaikkia muita auktoriteetteja, olkoot paavillisia, kirkollisia käskykirjeitä tai kirkkoisiä. Sen, mitä Wyclif tuo esiin tässä erikoistutkielmassa, hän toistaa yhä uudestaan lähes jokaisessa, niin englanninkielisessä kuin latinankielisessäkin teoksessaan. Hän korosti, mikäli mahdollista tätä vieläkin lisää viimeisinä elinvuosinaan ja hänen teoksensa Opus evengelicum, joka on luultavasti hänen viimeinen kirjoituksensa, on täynnään niin positiivisia lausuntoja tästä asiasta kuin mihin kieli yltää.
Jos esittää teoksen Truth of Scripture pääpiirteet lyhyesti, esittää etukäteen protestanttisen uskonpuhdistuksen opinkohdat koskien Raamattua uskon ja moraalin ohjeena. Wyclifille Raamattu on jokaisen katolisen opinkappaleen auktoriteetti. Raamattu on Kristuksen laki, Jumalan laki, Jumalan Sana, Elämän kirja—liber vitae. Ne ovat Herran puhdas, totuudellisin, täydellisin ja terveellisin laki.2 Raamatusta löytyy kaikki, mikä on tarpeellista pelastavalle uskolle. Raamattu on katolinen usko, kristillinen usko—fides christiana—perusohje täydelliseen ihmisyyteen, kristinuskon julistuksen ensisijainen perusta.
Tämä kirja on koko totuus, jota jokaisen kristityn tulisi tutkia.3 Se on kaiken logiikan mitta ja standardi. Esimerkiksi Oxfordissa logiikka muuttuu jatkuvasti, niin, joka kahdeskymmenes vuosi, mutta Raamattu on kyllä, kyllä ja ei, ei. Se ei koskaan muutu. Se säilyy iankaikkisuuteen.4 Raamatussa on kaikki logiikka, kaikki laki, kaikki filosofia ja kaikki etiikka. Kaikki, mikä pakanafilosofiassa on sopusoinnussa Raamatun kanssa, on totta. Uskonnonfilosofian, jonka kristitty oppii Aristoteleeltä, hän oppii, koska Raamatun kirjoittajat opettivat sitä.5 Tuo kreikkalainen ajattelija teki virheitä, esimerkiksi väittäessään, että luomakunta on ikuinen. Wyclif tunnustaa useissa kohdin, että logiikka ja halu saavuttaa mainetta oli johtanut hänet itsensä harhaan eräässä vaiheessa, mutta kiitti nyt Jumalaa siitä, että hän oli saanut kääntymyksen hyväksymään koko Raamatun sellaisenaan ja löytämään sieltä logiikan.
Kautta koko tutkielman ja muissakin teoksissaan Wyclif puolustaa Raamattua niitä vastaan, jotka pitävät Raamattua irrationaalisena tai Jumalaa pilkkaavana tai täynnä virheitä olevana. Sellaisia Raamatun parjaajia hän kutsu nykyajan tai viimeaikojen tohtoreiksi—moderni, novelli doctores. Tällaiset syytökset kuulostaisivat suorastaan uskomattomilta ellei Wyclif toistelisi niitä kerta toisensa jälkeen. Ne muistuttavat mieliimme sen papin sanat, joka 150 vuotta myöhemmin sanoi Tyndalelle: "Olisi pahempi olla ilman Jumalan lakeja kuin ilman paavin lakeja". Mikä voisikaan olla kauhistuttavampaa—horribilius—huudahti Wyclif, kuin väittää, että Jumalan sanat ovat väärät.6
Raamatun ylin auktoriteettius käy ilmi sen sisällöstä, sen hyvästä tarkoituksesta ja Kristuksen antamasta todistuksesta koskien Raamatun sanaa. Jumala puhuu kaikissa Raamatun kirjoissa. Ne ovat kaikki yhtä suurta Jumalan Sanaa. Jokainen Raamatun kahden testamentin jae on totta, eivätkä niiden kirjoittajat olleet muuta kuin kirjureita tai sanansaattajia.7 Jos niistä löytyy jotain virheelliseltä vaikuttavaa, virhe johtuu joko ihmisen tietämättömyydestä tai turmeltuneisuudesta. Ei pidä uskoa mitään, mitä ei löydy tuosta kirjasta eikä sen opetukseen pidä lisätä mitään.8
Wyclif omistaa paljon aikaa Raamatun selityksen periaatteille ja lakaisee pois kirkkoisien ja kirjanoppineiden väärät periaatteet julistamalla "kirjaimellista merkitystä" oikeana selitystapana. Toisinaan hän käytti itse omissa saarnoissaan muita merkityksiä, mutta hänen terve arviointikykynsä johti hänet kerta toisensa jälkeen korostamaan sanojen etymologista merkitystä niiden lopullisena tulkintana. Tropologisten, anagogisten ja allegoristen merkitysten, jos niitä yleensä ollenkaan käytetään, on perustuttava kirjaimelliseen merkitykseen. Wyclif tunnusti aikaisemman virheensä siinä, että hän oli aikaisemmin yrittänyt erottaa niitä toinen toisistaan äärimmäisen tarkasti. Raamatussa on itse asiassa vain yksi merkitys, jonka Jumala itse on siihen asettanut. Se on elämän kirja ihmiselle hänen vaellustaan varten.9 Harhaoppi on Raamatun kanssa ristiriidassa. Mitä Wycliffiin itseensä tuli, hän oli valmis noudattamaan sen opetuksia aina marttyyriuteen saakka, jos se olisi tarpeen.10
Satoihin vuosiin ei kukaan varteenotettava opettaja ollut korostanut maallikoiden oikeutta Jumalan Sanaan. Raamattua pidettiin papiston kirjana ja sen merkitysten tulkinnan katsottiin olevan suurimmaksi osaksi paavin ja hänen käskyläistensä tehtävä. Toulousen kirkolliskokouksessa vuonna 1229 oli maallikoilta kielletty Raamatun käyttö. 1100- ja 1200-lukujen tuomitut lahkot olivat omaksuneet toisenlaisen käytännön, varsinkin valdolaiset, mutta heitä vastaan hyökänneet, esimerkiksi Alanus ab Insulis, olivat osoittaneet, miten vaarallinen heidän periaatteensa oli. Wyclif esiintyi avoimen Raamatun puolustajana. Kaikkien kristittyjen tuli tutkia sitä, sillä "se on koko totuus". Koska se on annettu seurakunnalle, kuuluvat sen opetukset vapaasti kaikille samoin kuin Kristus itsekin.11
Raamatun kieltäminen maallikoilta on perustavaa laatua oleva synti. Papin ensimmäinen tehtävä on tehdä se tunnetuksi kansan omalla kielellä. Tästä syystä pappien pitäisi aina osata hyvin kansan kieltä. Wyclif syytti kerjäläismunkkeja siitä, että he opettivat olevan harhaoppia kääntää Jumalan laki englanniksi ja tehdä se sillä tavoin tutuksi maallikoille. Hän taisteli heidän käsityksiään vastaan viittamalla kielilläpuhumisen armolahjaan helluntaina ja Hieronymuksen käännökseen, Kristuksen käytäntöön ja apostoleihin, jotka opettivat ihmisiä heidän äidinkielellään ja siihen, että hänen omana aikanaan oli olemassa ranskankielinen käännös Raamatusta kaikista vastuksista huolimatta. Hän huudahtaa: "Miksi eivät englantilaiset voisi tehdä samoin, sillä koska Englannin lordeilla on ranskalainen Raamattunsa, ei tunnu järjenvastaiselta, että heillä olisi käytettävissään sama aineisto englanniksi." Englanninkielisen Raamatun avulla englantilaiset kykenisivät parhaiten "seuraamaan Kristusta ja pääsemään taivaaseen".12 Mikä voisikaan olla positiivisempaa kuin seuraavat sanat?

Kristittyjen miesten ja naisten, vanhojen ja nuorten, olisi opiskeltava ahkerasti Uutta Testamenttia eikä kenenkään järjeltään yksinkertaisen pitäisi ylettömästi pelätä Pyhän Raamatun lukemista. Kirjanoppineiden ylpeys ja ahneus on syynä heidän sokeuteensa ja harhaoppeihin ja estää heitä ymmärtämästä todella Raamattua. Uusi Testamentti on täydellinen auktoriteetti ja avoin yksinkertaisen ihmisen ymmärrykselle samoin kuin ne kohdat, jotka ovat kaikkein tarpeellisimpia pelastukselle.

Wyclif oli ensimmäinen, joka antoi kansalleen Raamatun heidän omalla kielellään. Hän ei osannut hepreaa eikä luultavasti kreikkaakaan. Hänen versionsa, joka perustui latinalaiseen Vulgataan, oli tulosta hänen palavasta halustaan tehdä englantilaisista maanmiehistään uskonnollisempia ja kristillisempiä. Richard Rollen kynästä lähteneiden parafraasikäännösten ja ehkä erään kenttiläistä alkuperää olevan Uuden Testamentin jakeen, joka oli ilmeisesti käännettty erästä naisluostaria varten13 ei voida missään suhteessa ajatella olevan ristiriidassa Englannin uskonpuhdistajan etusijalla pitämisen kanssa. Tässä tehtävässä häntä auttoi Nicolas Hereford, joka käänsi Vanhan Testamentin ja apokryfikirjat aina Baaruk 3:20:een asti. Purvey laati pian Wyclifin kuoleman jälkeen hänen Raamatustaan tarkistetun laitoksen. Purvey mainitsee erityisesti esipuheessaan "äskettäin julkaistun englanninkielisen Raamatun" ja myöntää, että latinalaisissa käännöksissä oli enemmän syytä korjauksiin kuin siinä. Näistä kahdesta englanninkielisetä Raamatusta on säilynyt 170 kopiota ja tuntuu oudolta, että niitä ei painettu ennenkuin Forshall ja Madden toimittivat niistä laitoksen 1850.14 Syy siihen, ettei niitä ollut painettu Caxtonin kirjapainoissa eikä muissa Englannin ensimmäisissä kirjapainoissa, jotka painoivat teoksen Golden Legends, joka sisälsi fantastisia ja useinkin julmia uskonnollisia kertomuksia, oli se, että Wyclif oli julistettu harhaoppiseksi ja Englannin uskonnolliset auktoriteetit olivat julistaneet hänen raamatunkäännöksensä pannaan.
Bodleian, Forshall and Maddenillä säilynyt käsikirjoitus on epäilemättä Herefordin itsensä alkuperäinen kopio. Nämä toimittajat sijoittavat versioiden ajankohdaksi vuodet 1382 ja 1388. Purvey oli lollardi, joka asui Wycliffin talossa ja aikalaisen kronikoitsijan Knightonin mukaan hän sai nauttia runsaasti Wyclifin opetusta. Hänet vangittiin, mutta hän luopui julkisesti uskostaan vuonna 1400 ja hän sai ylennyksen Hythen kirkkoherranvirkaan. Tästä virasta hän luopui kolme vuotta myöhemmin. Arkkipiispa Chichele pani hänet vankeuteen toisen kerran vuonna 1421, hän eli vielä vuonna 1427 ja kuoli ehkä vankilassa.
Knightonin kronikassaan esittämän kuvauksen mukaan Wyclifin aikalaiset pitivät hänen kansalleen lahjoittamaansa englanninkielistä Raamattua sekä uutuutena että Raamatun häpäisemisenä. Tuota ylenkatsetta ja pyhäinhäväistystä Wyclifin raamatunkäännöstä kohtaan on verrattu helmien heittämiseen sikojen eteen. Kyseessä oleva kohta Knightonin kronikassa, joka on kirjoitettu 20 vuotta Wyclifin kuoleman jälkeen, kuuluu seuraavasti:—

Evankeliumin, jonka Kristus uskoi papistolle ja kirkon tohtoreille—jonka he puolestaan antavat maallikoille ja heikommille jäsenille—tämä maisteri John Wyclif käänsi latinankielestä englanninkielelle, ei enkelien kielelle [sanaleikki: "into the Anglican tongue, not the Angelic tongue], niin että siitä on hänen avullaan tullut yleinen—vulgare—ja avoimempi maallikoille ja naisille, jotka osaavat lukea kuin se on ollut hyvinkin oppineille ja teräväpäisille papeille. Tällä tavoin evankeliumin helmi on heitetty sikojen poljettavaksi ja siitä, mikä oli rakkainta sekä papistolle että maallikoille, on tehty yleisen pilkanteon kohde molemmille ja papiston jalokivestä on tullut maallikoiden huvi, niin että siitä, mikä aikaisemmin oli tarkoitettu papistolle ja kirkon tohtoreille Jumalalta saaduksi lahjaksi, on tullut pilaevankeliumi [tai yleinen asia].15

Tämän lausunnon yksinkertainen merkitys on, että Wyclif käänsi ainakin jonkin osan Raamatusta, että tuo käännös oli uutta ja että englanninkieli ei ollut pyhän Sanan asumukseksi sopiva kieli. Se oli kirjanoppineiden kirja ja oli uhkarohkeaa maallisuutta asettaa se maallikoiden ulottuville, mikä teki siitä vulgäärin.
Kirkon auktoriteettien käsissä jouti työ tuomion alle. Englannin parlamentissa esitettiin lakiehdotus vuonna 1391 englanninkielisten raamatunkäännösten tuomitsemiseksi, mutta hylättiin Lancasterin herttuan vaikutuksesta. Vuoden 1408 Oxfordin synodi sääti kuitenkin tuon pahamaineisen lain, jonka mukaan kirkosta erottamisen uhalla kukaan ei saanut oman auktoriteettinsa perusteella kääntää englanniksi tai millekään muullekaan kielelle Raamattua ennenkuin kääntämisen oli hyväksynyt piispa tai tarpeen vaatiessa maakuntaneuvosto. Siinä mainitaan epämääräisesti "John Wyclifin aikaan tehty käännös". Kirjoittaessaan Johannes XXIII:lle vuonna 1412 arkkippispa Arundel käytti tilaisuutta hyväkseen ilmoittaakseen: "että tuo kirotun muiston omaava vihoviimeinen raukka, niin, tuo antikristuksen edelläkävijä ja opetuslapsi, joka ikäänkuin pahuutensa huipuksi keksi tehdä uuden käännöksen Raamatusta äidinkielelleen".16
Vuonna 1414 englanninkielisen Raamatun lukeminen oli kielletty ja rangaistuksena oli "maan, karjan, hengen ja omaisuuden menettäminen ikuisiksi ajoiksi", mikä koski myös perillisiä. Sellainen yleisen englanninkielisen raamatunkäännöksen tuomitseminen oli sitä, mitä Wyclifin oman kritiikin perusteella olisi voinut odottaakin ja se oli myös täysin vuoden 1229 Toulousen synodin mukaista ja Arundelin tuomio on saanut seuraa: prelaatit tuomitsivat kansankieliset raamatunkäännökset ja niiden levittämisen ja 1800-luvulla esiintynyt raamattuseurojen vastustaminen esimerkkinä Pius VII, joka vuonna 1816 julisti ne "vihamielisiksi järjestöiksi, jotka murensivat uskonnon perustusta". Katolisten apologeettien näkemys, jonka mukaan katolinen hierarkia ei ole koskaan asettunut kansankielisten Raamattujen levittämistä vastaan, vaan ainoastaan luvattomia raamatunkäännöksiä vastaan, voitaisiin hyväksyä protestanttien leirissä, jos olisi todisteita siitä, että katolinen kirkko olisi edes jossain määrin yrittänyt kannustaa katolisen kirkon maallikoiden raamatunlukua. Jos menemme Eteä-Euroopan ja Etelä-Amerikan katolisiin maihin, joissa roomalaiskatolinen kirkko on saanut levitä ilman vastustusta, on totuus täysin päinvastainen.
Wyclif syytti oman aikansa papillisia auktoriteetteja mitä selkeimmin sanoin Jumalan sanan pidättämisestä maallikoilta ja siitä, että he kielsivät antamasta kansalle luettavaksi Raamattua kielellä, jota he ymmärsivät. Ja tosiasia on, että aina hänen ajastaan Elisabetin hallintokauteen saakka katolinen Englanti ei tuottanut mitään raamatunkäännöstä ja Englannin uskonpuhdistajat olivat sitä mieltä, että katolinen hierarkia oli asettunut päättäväisesti vastustamaan englanninkielisiä raamatunkäännöksiä. Tyndalen oli paettava Englannista voidakseen kääntää Uuden Testamenttinsa ja kaikki kopiot hänen ensimmäisestä raamatunkäännöslaitoksestaan, jotka vain saatiin koottua, poltettiin Englannin maaperällä. Ja vaikka vedottiinkin siihen, että Tyndalen Uusi Testamentti poltettiin, koska se oli "luvaton" käännös, silti on varma tosiasia, että hierarkia ei tehnyt vähäisintäkään yritystä antaakseen englantilaisille oman Raamatun ennenkuin kauan aikaa sen jälkeen, kun protestanttien uskonpuhdistus oli alkanut ja protestanttisuus saanut vankan jalansijan.
Näyttää siltä, että Wyclifin ja Purveyn raamatunkäännökset levisivät huomattavassa määrin Englannissa ja niitä omistivat yhtä hyvin ylhäiset kuin alhaiset. Lollardit suorastaan vaalivat niitä. Lontoon kartuusijärjestö sai Henrik VI:lta erinomaisen jäljennöksen ja toinen vastaava oli Henrik VII:n hallussa. Sir Thomas More mainitsee, että John Hunnella, joka myöhemmin poltettiin, oli hallussaan Raamattu, joka oli "kirjoitettu Wyclifin kappaleen mukaan, jonka Wyclif käänsi omalle äidinkielellemme".17 Vaikka nämä jäljennökset Wyclifin raamatunkäännöksestä auttoivatkin pitämään hengissä Wyclifin henkeä Englannissa puolentoista vuosisadan ajan, on mahdotonta sanoa, missä määrin Wyclifin raamatunkäännöksillä oli vaikutusta protestanttisiin uskonpuhdistajiin. Itse asiassa on epäselvää, käyttivätkö he sitä ollenkaan. Jotkut sen sanoista, kuten esimerkiksi 'mote' (rikka) ja 'beam' (malka) ja 'straight gate' (ahdas portti), jotka esiintyvät 1500-luvun raamatunkäännöksessä, näyttävät osoittavan vähintäänkin, että näistä sanoista oli tullut yhteistä omaisuutta Wyclifin raamatunkäännöksen kautta.18 Se mittaamattoman kallisarvoinen perintö, joka englanninkielisillä kansoilla on englanninkielisessä raamatunkäännöksessä ja Raamatussa, joka on vapaasti kaikkien luettavissa, olkoot oppineita tai oppimattomia, maallikoita tai papistoa, yhdistetään edelleen 1300-luvun uskonpuhdistajiin. Kuten eräs kyvykkäimmistä viime aikojen Wyclifin tutkijoista Buddensieg on lausunut, "Kutsu kunnioittaa Raamattua Jumalan sanana ja tutkia sitä ahkerasti ja totella sitä, kulkee punaisena lankana läpi Wyclifin kirjoitusten".19 Tietämättään Wyclif oli täysin eri mieltä kuin Augustinus julistaessaan, että Raamatun auktoriteetti ei ole riippuvainen kirkosta, vaan Kristuksesta.
Tutkittaessa John Wyclifin uraa ja mielipiteitä, käy ilmi, että tämä mies ennakoi lähes jokaisen opinkohdan suhteen uskonpuhdistajia. Mitä enemmän hänen lausuntojaan tutkitaan, sitä vakuuttuneemmiksi siitä tullaan. Hän korosti saarnaamista; hän vaati, että Raamattu piti antaa maallikoiden käsiin; hän vaati papistolta puhtautta ja uskollisuutta; hän kielsi paavin antamien lausuntojen erehtymättömyyden ja meni niin pitkälle, että julisti, että paavius ei ole välttämätöntä seurakunnan olemassaololle. Hän määritteli seurakunnan olevan valittujen seurakunta; hän osoitti transsubstantiaatio-opin epäraamatullisuuden ja järjenvastaisuuden; hän sanoi pappien antaman synninpäästön olevan luonteeltaan julistus. Hän oli eri mieltä kuin yleinen mielipide pyhiinvaellusmatkoista; hänen mielestään avioliitto oli Raamatun perusteella kunnioitettava asia; hän vaati munkeille lupaa sanoutua irti munkkilupauksestaan ryhtyäkseen johonkin hyödylliseen työhön.
Wyclif ei julistanut oppia uskonvanhurskaudesta. Hän käyttää kuitenkin jatkuvasti sellaisia ilmauksia kuin että Kristukseen uskominen on elämä. Hän kieltää opin ihmisen omista ansioista pelastuksessa ja hänen mukaansa Kristuksen sovitustyö on riittävä. Hän tuli hyvin lähelle uskonpuhdistajia lausuessaan, että "usko on korkein teologia"—fides est summa theologia—ja että kristityksi voi tulla ainoastaan Raamattua tutkimalla.20
Kaikkien Wyclifin opetusten takana on hänen omistautumisensa Kristukselle ja hänen ihmisille esittämänsä vetoomus seurata Häntä ja totella Hänen lakiaan. On tuskin liioiteltua sanoa, että Kristuksen nimi esiintyy hänen kirjoitustensa jokaisella lehdellä. Hänelle Kristus oli ylin filosofi, itse asiassa kaiken filosofian sisältö.21
Näkemyksiinsä Wyclif päätyi sikäli kuin tiedämme niin itsenäisesti kuin kukaan opettaja voi päätyä. Ei ole mitään, mikä viittaisi siihen, että hän olisi saanut vaikutteita mistään keskiajan lahkoista, niinkuin jotkut ovat väittääneet eikä myöskään Marsigliukselta tai Ockamilta, vaan sen sijaan kyllä Raamatusta.22
Mannermaan uskonpuhdistajat eivät antaneet Wyclifille sitä kunniaa, jonka he antoivat Hussille. Jos he olisivat tunteneet häntä paremmin, he olisivat ehkä puhuneet hänestä enemmän.23 Jos Lutherilla olisi ollut mahdollisuus tutustua Wyclif Societyn toimittamiin upeisiin teoksiin, hän olisi ehkä sanonut Englannin uskonpuhdistajasta sen, mitä hän sanoi Wesselin teoksista, kun hän sai ne käsiinsä. Syy siihen, ettei Wyclifin uurastus johtanut mihinkään järjestäytyneeseen uskonpuhdistukseen, on ilmeisesti se, että aika ei silloin ollut vielä kypsä uskonpuhdistukseen. Ja verrattuamme nyt tämän englantilaisen uskonpuhdistajan mielipiteitä myöhempien uskonpuhdistajien oppeihin tosiasiaksi jää, että hän oli puheissaan evankelinen ja hengessään isänmaallinen ja pysyi loppuun saakka koulumiehenä. Luther oli täysin uuden aikakauden edustaja.

ALAVIITTEET:

1 De veritate Scripturae, toim. Buddensieg, esipuheen kera, 3 osaa, Leip., 1904. Toimittaja antaa päivämääriksi vuodet 1387 ja 1388 teoksen osassa I, s.xci. Wyclif lainaa aluksi pitkään Augustinusta, I.6-16. Tutkielma sisältää laajoja pohdintoja, kuten esim. Kristuksen kahdesta luonnosta, I. 179ss., Marian tevehdystä, I.282ss., valehtelusta II.1-99, muhamettilaisuudesta, II.248-266, prelaatiien ja pappien tehtävistä, III.1-104, jne.
2 lex domini immaculata...verissima, completissima et saluberrima, I.156.
3 Illum librum debet omnis christianus adiscere cum sit omnis veritas, I.109, 138.
4 I.54. Aliae logicae saepissime variantur...logica scripturae in eternum stat.
5 I.22, 29, 138. Christianus philosophiam non discit quia Aristotelis sedquia autorum scripturae sa. et per consequens tamquam suam scientiam quae in libris theolgiae rectius est edocta.
6 I.151,200,394,408;Lat.srm., 179; De eccles., 173, 318, jne.
7 Tota scrip. est unum magnum Verbum Dei., I.269. Autores nisi scribae vel precones ad scrib. Dei legem. I.392. Myös I.86, 156,198, 220 ss., III.106ss., 143.
8 Falsitas in propositio est in false intelligente et non in Scrip.sac., s.193. Nulli alii in quoquam credere nisi de quanto se fundaverit ex script. I.383. De civ. dom., s. 394.
9 De ver., 114, 119, 123. Sensus literalis script. est utrobique verus, s.73. Solum ille est sensus script. quem deus et beati legunt in libro vitaequi est uni talis et alteri viatoribus, semper verus, jne., s. 126.
10 Oportet conclusiones carnis et eseculi me deserere et sequi Christum in pauperie si debeam coronari, I.357. Myös II.129-131. Ylläolevan lausuman valossa nähdään, miten äärimmäisen totuudenvastainen Kropatschekin lausunto on, Man wird den Begriff Vorreformatoren getrost in die historische Rumpelkammer wefen können, voimme sen enmpää ajattelematta heittää ajatuksen uskonpuhdistajista ennen uskonpuhdistusta historian roskakoriin. Hän esittää tämän käsityksen todettuaan, miten vähän ilmaus sola scriptura merkitsi keskiajan uskonpuhdistajien huulilla. Kts. Walter teoksessa Litzg., 1905, s.447.
11 Illum librum debet omnis Chrisitanus adiscere cum sit omnis veritas. De ver., I.109. Fideles cujuscunque generis, fuerint clerici vel laici, viri vel feminae, inveniunt in ea virtutem operandi, jne. ss. 117, 136. Op.evang., II.36.
12 Matthew, Sel.Works, s. 429ss.
13 Teksti julk. Cambr., 1902 ja 1905, Anna C. Paues: A Fourteenth Cent. Engl. Bible Vs.
14 The Holy Bible, containing the Old nad New Testaments with the Apocryphal Books, in the earliest English Versions made from the Vulgate by John Wycliffe and his FGollowers. 4 osaa, Oxford, 1850. Teoksen hintana oli 22 vuoden työ. Se sisältää Purveyn Esipuheen ja toimittajien laajan esipuheen. Purveyn Uuden Testamentin oli painanut John Lewis Lontoossa 1731 ja sen oli painanut uudelleen Henry Baber Lontoossa 1810 ja Bagsterin englanninkielisessä Hexaplassa Lontoossa 1841. Adam Clarke oli julkaissut Wyclifin käännöksen Korkeasta Veisusta teoksessaan Commentary, 3.osa, 1823 ja Lea Wilson Wyclifin Uudessa Testamentissa, Lontoo 1848.
15 Commune aeternum. On vaikea esittää näitä sanoja tarkalleen. Knighton viittaa William of St. Amouriin, joka totesi joistakin, että he muuttivat puhtaan evankeliumin toiseksi evankeliumiksi evangelium aeternum tai evangelium Spiritus sancti. Knighton, Chronicle.II.151ss.
16 Buddensieg, esipuhe teokseen De ver.,, ss. xxxii, xxxviii.
17 Kts. De ver.scr., I.209, 212, 214, 260, II.234. Hän teki erotuksen aineellisten ja muodollisten periaatteiden välillä puhuessaan Kristuksen sanoista merkityksessä materiale ja niiden sisäisestä merkityksestä merkityksessä formale. Buddensieg, s.xlv sanoo, että Wyclifille oli alkanut avautua ymmärrys vanhurskauttavasta uskosta. Poolen mukaan hän muotoili opin toisilla sanoilla tutkielmassaan herraudesta. Rashdalla, Dict.Natl.Biog., LXIII.221 sanoo, että paitsi oppia vanhurskauttamisesta uskon kautta 1500-luvun opetuksessa on vähän sellaista, mitä ei Wyclif ennakoinut.
19 Summus philos., immo summa philosophia est Christus, deus noster, quem sequendo et dicendo sumus philosophi. De ver. scr., I.32.
20 De ver.scr., I.346ss. Kts. Loserth, Kirchenpolitik, ss. 2,112ss. Buddensieg, De ver.scr., s.viii, sanoo Was er war wissen wir, nicht wie er es geworden. Me tiedämme, mikä hän oli, mutta emme miten hänestä tuli se, mikä hän oli. Kts. roomkat. arviota, Hergenröther-Kirsch, II.878, joka löytää Wyclifiltä valdolaisten ja apokalyptikkojen Marsigliuksen ja Ockamin väärän filosofian.
21 Melanchton julisti Myconiukselle lähettämässän kirjeessä, että Wyclif oli täysin tietämätön vanhurskauttamisopista ja toisessa yhteydessä hän sanoi, että hän oli sekoittanut typerällä tavalla evankeliumin ja politiikan.
Alkuperäinen artikkeli: Wyclif and the Scriptures

John Wyclif | Wyclifin opetukset
Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Keskuuelufoorumi