Philip Schaff

JOHN WYCLIF




                    A good man was there of religioun,
                    That was a pore Persone of a town;
                    But rich he was of holy thought and werk;
                    He was also a lerned man, a clerk,
                    That Christes gospel trewly wolde preche.
          
                    *          *          *          *

                    This noble ensample to his shepe he gaf,
                    That first he wrought and after that he taught.

                    *          *          *          *
        

                    A better priest I trow there nowhere non is,
                    He waited after no pompe ne reverence;
                    Ne maked him no spiced concience,
                    But Christes lore and his apostles twelve
                    He taught, but first he folwed it himselve."1

                    —CHAUCER [Sitaatti Canterburyn tarinoista]

                    Suomennos: Oli hyvä uskonnon mies,
                    Joka oli köyhä kaupunkilainen;
                    Mutta hän oli rikas ajatuksiltaan ja teoissaan;
                    Hän oli myös oppinut mies, kirjanoppinut,
                    joka saarnasi maailmalle Kristuksen evankeliumia totuudellisesti.

                    Tämän jalon esimerkin itsestään hän antoi,
                    että ensin hän teki ja sitten opetti.

                    En usko, että missään on parempaa opettajaa.
                    Hän ei odottanut minkäänlaisia juhlallisuuksia eikä kunnioitusta;
                    Eikä hän lisännyt omalletunnolleen mitään,
                    vaan opetti Kristuksesta ja hänen kahdestatoista
                    apostolistaan ja ennenkaikkea seurasi häntä itse."

Nimitys "uskonpuhdistajat ennen uskonpuhdistusta" kuvaa hyvin 1300- ja 1400-luvuilla eläneitä miehiä, joilla oli monia samoja uskomuksia kuin Lutherilla ja protestanttisilla uskonpuhdistajilla. Kukin heistä on yksinään ja yksistään merkkihenkilö, Wyclif Englannissa, Jan Huss Böömissä, Savonarola Firenzessä ja Wessel, Goch ja Wesel Pohjois-Saksassa. Näille miehille on kuvanveistäjä antanut kullekin oman paikkansa kuuluisassa veistosryhmässään Wormsissa, joka esittää 1500-luvun uskonpuhdistusta. Paitsi Savonarolaa he eroavat saksalaisista mystikoista, jotka etsivät puhdistusta elämäänsä hiljaisilla tavoilla, siinä että he esittivät avoimesti vastustavansa kirkon rituaaleja ja oppeja. He eroavat myöskin kirkon uudistajista D'Aillystä, Gersonista ja Nicolas de Clamangesista, joita kiinnosti kanonisen lain rakenne, mutta jotka rajoittuivat hallinnon epäkohtien ja kirkon moraalin korjaamiseen. Wyclif ja hänen seuraajansa olivat opin uudistajia. Joissakin näkemyksissä heidän edeltäjänään oli Marsilius Padovalainen ja muut paavinvaltaa vastaan 1300-luvulla hyökänneet.
John Wyclif, jota kutsutaan "uskonpuhdistuksen aamutähdeksi" ja kutsuttiin kuolemansa aikaan Englannissa ja Böömissä "evankeliseksi tohtoriksi"2 , syntyi noin vuonna 1324 lähellä Wyclifin kylää Yorkshiressä, Durhamin hiippakunnassa.3 Hänen omat kirjoituksensa tuskin antavat mitään viitettä hänen uransa sisältämiin tapahtumiin ja hyvin vähän löytyy aiheesta hänen aikalaisiltaankaan. Hänessä virtasi saksilaista verta. Hän suoritti opintonsa Oxfordissa, jossa oli kuusi yliopistoa. Hän opiskeli Balliol-nimisessä yliopistossa ja suoritti siellä maisterintutkintonsa 1361. Hän oli myös tekemisissä Merton- ja Queens-yliopistojen kanssa ja valmistui mahdollisesti maisteriksi myös Canterbury Hallista, jonka oli perustanut arkkipiispa Islip.4 Hän sai pastoraatin ensin Fillinghamissa 1363, sitten Ludgershallissa 1368 ja kuninkaan määräyksestä Lutterworthissa 1374. Lutherworthin pastoraatti oli arvoltaan £26 vuodessa.
Wyclifillä oli huomattava sija Oxfordin oppineiden joukossa. teologisten ja käytännön uudistusten toteuttajana ja Raamatun englannintajana. Hänen julkisen uransa keskikohtaan sijoittuneella paavillisella skismalla oli tärkeä vaikutus hänen paavin auktoriteettia koskeviin mielipiteisiinsä.
Sikäli kuin tiedetään, hän keskittyi tehtäviinsä Oxfordissa ja seurakuntatyöhönsä aina vuoteen 1366 saakka. Sinä vuonna hän esiintyy eräänä kuninkaan kappalaisista ja vastustaa paavin ylivaltaa alueen kirkollisissa asioissa. Samana vuonna parlamentti torjui Urbanus V:n vaatimuksen kuningas Juhanan lupaamasta pakkoverosta, jota ei oltu maksettu 33 vuoteen. Se ilmoitti, ettei Juhanalla ollut ollut mitään oikeutta sitoa kuningaskuntaa maksamaan ulkomaiselle hallitsijalle veroa ilman kansakunnan lupaa. Vaikka Wyclif ei ollutkaan parlamentin jäsen, hän toimi kuitenkin sen neuvonantajana.5
Kesällä 1374 Wyclif matkusti Brugeen kuninkaan kokoaman komission jäsenenä neuvottelemaan rauhasta Ranskan kanssa ja sopimaan paavin edustajien kanssa kirkollisten virkojen täyttämisestä Englannissa. Wycliffin nimi mainittiin järjestyksessä toisena komission jäsenistä heti Bangorin piispan jälkeen. Brugessa tapaamme hänet ensimmäistä kertaa läheisessä yhteydessä Edwardin lempipojan John of Gauntin kanssa. Tuo yhteys jatkui useiden vuosien ajan ja se suojasi Wycliffeä jonkin aikaa kirkolliselta väkivallalta.6
Palattuaan Englantiin Wycliffe alkoi puhua uskonpuhdistajana. Hän saarnasi Oxfordissa ja Lontoossa paavin maallista ylivaltaa vastaan kiiruhtaen paikasta toiseen ja haukkuen kuin koira kirkkoa vastaan, kuten vanha kronikoitsija asian ilmaisee.7 Pian tämän jälkeen hän kuvasi Rooman paavia eräässä traktaatissaan "anti-Kristukseksi, ylpeäksi, maalliseksi Rooman piispaksi ja kaikkein kirotummaksi kaikista kynijöistä ja taskuvarkaista". Hän väitti, että paavilla "ei ole sen enempää valtaa sitoa tai päästää kuin kenelläkään muullakaan papilla ja että maalliset herrat voivat riistää papeilta heidän omaisuutensa, jos tarve vaatii". Papiston julkinen vihamies Lancasterin herttua johti liikettä, joka tähtäsi kirkollisen omaisuuden takavarikoimiseen. Piers Ploughmanilla oli takanaan laaja yleinen mielipide, kun hän huudahti: "Viekää hänen maansa, te lordit, ja antakaa hänen elää kymmenyksistään". Vuoden 1376 Hyvä Parlamentti, jonka vapautukseen Wycliffe osallistui äänellään ja kynällään, ilmaisi myötätuntonsa kansan valituksille hierarkiaa vastaan.
Oxfordin professorin asenteesta oli tullut liian tunnettu, jotta sitä olisi voitu sietää nuhteluitta. Hänet kutsuttiin vuonna 1377 Lontoon piispan William Courtenayn tuomittavaksi St. Paulsin katedraaliin, jossa käsittely alkoi piispan ja herttuan kiihkeällä väittelyllä. Kysymys oli siitä, olisiko Wycliffe saanut istua vai olisiko hänen pitänyt seistä oikeuden edessä. Englannin korkein käräjäkirjuri Percy määräsi hänet istumaan, jonka piispa lausui olevan ennenkuulumaton häväistys oikeusistuinta kohtaan. Tähän tilaisuudessa läsnäollut Lancaster vannoi murskaavansa Courtenayn ylpeyden ja kaikkien Englannin prelaattien ylpeyden. "Tehkää parhaanne, Sir" oli piispan henkevä vastaus. Hän oli Devonshiren herttuan poika. Tätä seurasi yleinen hämminki, jonka aikana Lancaster suojeli Wycliffiä.
Nyt itse paavi Gregorius XI kiinnitti huomionsa syylliseen tuomiten eräässä asiakirjassa 19 Wycliffen lausetta hänen kirjoituksistaan pitäen niitä harhaoppisina ja vaarallisina kirkolle ja valtiolle. Itse asiassa hän määräsi vähintään viisi pannaa kerralla. Ne oli osoitettu Canterburyn arkkipiispalle, Lontoon piispalle, Oxfordin yliopistolle ja kuningas Edward III:lle. Keskustelu arkkipiispa Sudburyn kanssa alkoi ylitsevuotavalla ylistyspuheella Englannin menneestä hurskaudesta ja sen kirkon johtajien maineesta, jotka ovat taistelleet oikean uskon puolesta ja opettaneet oman kansansa lisäksi muitakin kansoja Herran käskyjen tiellä. Mutta hänen korviinsa oli tullut tieto siitä, että Lutterworthin kirkkoherra oli joutunut sellaisen hulluuden valtaan, että hän ei ole edes kaihtanut julkisuutta julistaessan vääriä ehdotelmiaan, jotka uhkasivat koko kirkon vakautta. Niinpä hänen Pyhyytensä kutsui arkkipiispan lähettämään Johnin vankilaan ja pitämään hänet kahleissa, kunnes lopullinen tuomio julistettaisiin paavin tuomioistuimessa.8 Näyttää siltä, että Oxfordin rehtori ainakin halusi osoittaa noudattavansa paavin käskyä määrätessään harhaoppisen tohtorin Black Halliin, mutta vankeus oli ainoastaan nimellistä.
Paavi saattoi onneksi kyllä lähettää uhkauksiaan kahleista ja vankeudesta, mutta hänen vallassaan ei kuitenkaan ollut täysin kahlita totuutta eikä rajoittaa ajatuksen vapautta. Kirjeessään Oxfordin rehtorille Gregorius mainitsi, että Wyclif syöksi suustaan sydämensä saastaisesta vankikomerosta nousevia, mitä ilkeimpiä ja kirotuimpia harhaoppeja, joilla hän toivoi voivansa saastuttaa uskolliset ja syöstä heidät siten kadotukseen, syrjäyttää kirkon ja horjuttaa maallista hallintoa. Häirikkö luettiin samaan kategoriaan kuin harhaoppisista pahimmat Marsilius Padovalainen ja Johannes Jandunlainen.9 Arkkipiispan tuomioistuin Lambethissä, jonka tuomittavana syllinen nyt oli, sai Mustan Prinssin leskeltä viestin, jossa sitä kehotettiin keskeyttämään prosessi ja istunto keskeytyikin, sillä Lontoon asukkaat hyökkäsivät istuntosaliin. Oxfordissa julistivat teologian maisterit 19 tuomitun lauselman olevan totta, vaikka ne särähtivätkin korvaan. Muutamaa viikkoa myöhemmin, maaliskuussa 1378 kuoli Gregorius ja paavillinen skisma puhkesi. Enempää huomiota ei kiinnitetty Greogoriuksen hurjiin pannaanjulistuksiin. Nuo 19 lauselmaa vahvistivat mm. sen, että Kristuksen seuraajilla ei ole mitään oikeutta määrätä maallista omaisuutta otettavaksi haltuun kirkollisilla toimenpiteillä, että paavin tai papin määräämällä kirkosta erottamisella ei ole mitään virkaa, ellei se tapahdu Kristuksen lain mukaisesti, että kuninkaalla on oikeus oikeista syistä riistää kirkolta sen maallista omasiuutta ja että jopa itse paavikin voidaan asettaa lailliseen syytteeseen.
Vuonna 1378 alkaa Wyclifin ainutlaatuinen ura uskonpuhdistajana. Hän oli puolustanut Englannin oikeuksia ulkomaista omavaltaisuutta vastaan. Nyt hän hyökkäsi useissa kohdin oppineiden ja keskiaikaisten paavien vaivalla vaalimien teologisten rakennelmien kimppuun ja niitä väärinkäytöksiä vastaan, jotka olivat soluttautuneet kirkkoon. Kristikunnassa riehuva spektaakkeli, joka jakoi sen kahtia, kun kaksi eri paavin hovia syyti kirkonkirousta toinen toiselleen, riitti järisyttämään luottamusta paavinvallan jumalalliseen alkuperään. Wyclif toi esiin saarnoin, traktaatein ja laajemmissa kirjoituksissaan sekä Raamatun että terveen järjen sanomaa. Hänen kynänsä oli terävä kuin Damaskon miekka. Hän ei epäröinyt käyttää ironiaa eikä haukkumasanoja, jotka hän hyvin hallitsi. Hänen vetoomustensa suoruus ja peräänantamattomuus tekivät niistä tavalliselle kansalle ymmärrettäviä. Hän ei kirjoittanut ainoastaan latinaksi, vaan myös englanniksi. Hänen vakaumuksensa oli yhtä syvä ja intonsa yhtä tulinen kuin Lutherilla, mutta toisaalta Wyclifin tyyli paljastaa, ettei hänellä ollut yhtä elävää kuvauskykyä kuin tuolla suurella saksalaisella eikä tämän myötätuntoista lämpöä, mutta toisaalta ei myöskään Lutherin onnetonta karkeutta. Samoin kuin Luther oli kaikkein voimallisin traktaatinkirjoittaja, mitä Saksa on koskaan tuottanut, samoin on Wyclifkin kyvykkäin uskonnollisten pamflettien kirjoittaja, mitä Englannissa on koskaan esiintynyt; ja hänen selkeiden ja pistävien iskujensa antama vaikutelma muodostaa vastakohdan sekä sisällöltään että lukijakunnaltaan Puseyn, Keblen ja Newmanin johtaman Oxfordin liikkeen oppineille ja siloitelluille traktaateille edellisen tavoittaessa omantunnon, jälkimmäisen vedotessa esteettiseen makuun; edellisen pyrkiessä murskaamaan pappien teennäisyyden ja jälkimmäisen pönkittäessä sitä.
Mutta tämä 1300-luvun Uskonpuhdistaja oli vielä enemmän kuin oppinut ja julkaisija. Kuten John Wesleyllä oli hänelläkin käytännöllinen mielenlaatu ja kuten hän, yritti Wyclifkin julistaa Englannille uudenlaista puhdasta evankeliumia. Saadakseen aikaan vastavaikutuksen munkeille, joita kohtaan hän oli alkanut hyökätä palattuaan Brugesista, hän keksi ajatuksen kehittää ja lähettää ympäri maata kiertäviä evankelistoja. Nämä "köyhät papit", kuten heitä kutsuttiin, tulivat Oxfordista valmistuneiden piiristä ja heidän joukossaan oli myös maallikkoja. Meillä ei ole tarkempaa tietoa heidän lukumäärästään tai heidän noudattamistaan säännöistä. Liike alkoi noin vuonna 1380 ja se yhdistää toisaalta Wyclifin Gerrit de Grooteen ja toisaalta Wesleyhin ja hänen myöhempään maanmieheensä Pelastusarmeijan kenraali Boothiin.
Vaikka tämä evankelioimisajatus ei muotoutunutkaan pysyväksi järjestöksi, köyhien saarnaajien esiintyminen oli sensaatio. Vanhan kronikoitsijan mukaan Wyclif oli koonnut ympärilleen Oxfordiin paljon opetuslapsia, jotka tietynlaiseen asuun pukeutuneina kulkivat jalan julistaen mestarinsa harhaoppeja kansan keskuuteen ja esittäen niitä julkisesti saarnoissaan.10 Jopa piispa Courtenay kuvasi heidän olevan "vaeltavia, ilman tehtävään oikeuttavaa kirkollista määräystä olevia saarnaajia, jotka opettavat harhaoppisia käsityksiä julkisesti, eikä ainoastaan kirkoissa, vaan myös julkisilla toreilla ja muissa maallisissa paikoissa ja jotka tekevät tätä kaikkea suuren pyhyyden kaavussa, mutta ilman minkäänlaista piispan tai paavin määräystä."
Tämä tapahtui vuonna 1381, vuotta ennenkuin Courtenay lausui kuuluisat sanansa, että Waldenin mukaan Wyclif "oli alkanut päättää alttarin sakramentteja koskevista asioista".11 Yritykset uudistaa tätä keskeistä asiaa vaativat mitä suurinta rohkeutta. Wyclif julisti 12 teesissään, että kirkon oppi oli epäraamatullinen ja harhaanjohtava. Ensimmäistä kertaa sitten 4. lateraanikokouksen transsubstantaatio-opin julistamisen asetti asiantunteva teologi sen nyt kyseenalaiseksi. Se oli vastaava tapaus kuin silloin kun Athanasius seisoi yksin. Kerjäläismunkit olivat kiihdyksissään. Arkkipiispan ja piispojen käskystä Oxfordin viranomaiset määräsivät oikeudenkäynnin. Tuomioistuimeen kuului kansleri Berton ja 12 tohtoria. Mainitsematta Wyclifiä nimeltä tuomarit tuomitsivat turmiolliseksi väitteen, jonka mukaan leipä ja viini pysyvät vihkimisen jälkeenkin edelleen leipänä ja viininä ja että Kristuksen ruumis on ainoastaan kuvaannollisesti läsnä eukaristiassa. Julistaen, että tuomarit eivät olleet kyenneet kumoamaan hänen argumenttejaan Wyclif jatkoi saarnaamistaan ja luennointiaan yliopistossa. Mutta kuninkaan neuvostossa, johon Wyclif vetosi, asettui Lancasterin herttua vastustamaan häntä ja kielsi Wyclifiä enää puhumaan Oxfordissa tuosta aiheesta. Tuohon kieltoon Wyclif suhtautui entistä selkeämmällä käsitystensä julistamisella teoksessaan Confession, joka päättyy hänen jaloihin sanoihinsa "Minä uskon, että loppujen lopuksi tulee totuus voittamaan".
Samana vuonna puhkesi talonpoikaiskapina, mutta ei ole mitään todisteita siitä, että Wycliffillä oli sen enempää myötätuntoa liikettä kohtaan kuin Lutherillakaan vuoden 1525 talonpoikien kansannousua kohtaan. Kun kapina oli ohi, hän ehdotti, että kirkon omaisuus lahjoitettaisiin yläluokalle, ei köyhille.12 Kuitenkin hänen kirjoittamansa periaatteet olivat sellaisia, että ne olisivat helposti innostaneet kapinaan sortoa vastaan. Eikö hän ollut kirjoittanut "Ei ole mitään moraalista velvoitetta maksaa veroa tai kymmenyksiä pahoille tai huonoille hallitsijoille tai pahalle tai huonolle kirkolle tai valtiolle. On luvallista rangaista niitä tai syöstä ne vallasta ja ottaa pois omaisuus, jonka papit ovat ottaneet köyhiltä"? Tyndale lausui 150 vuotta myöhemmin: "Niin sanottiin Wycliffenkin päivinä ja tekopyhät sanovat niin nytkin, että Jumalan Sana nostattaa kapinaan".13
Courtenayn valinta Canterburyn arkkipiispaksi ei ennustanut hyvää Uskonpuhdistajalle. Hän kutsui kokoon kirkolliskokouksen, joka tunnetaan Englannin historiassa Maanjäristyssynodina, koska maanjäristys aiheutti sellaisen shokin kokousten aikana. Arkkipiispaa tuki 9 piispaa ja kun maa alkoi järistä, hän osoitti ihailtavaa rohkeutta tulkitessaan sen suotuisaksi enteeksi. Maa osoitti myötätuntoaan kirkollisia päättäjiä kohtaan yrittäessään irrottautua tuulistaan ja puuskistaan.14 Wyclif, joka ei ollut läsnä, tulkitsi tapauksen toisella tavoin ja julisti, että Herra lähetti maanjäristyksen, "koska kerjäläismunkit olivat sälyttäneet Kristuksen harteille harhaoppia opetuksellaan [ehtoollisen] sakramentista ja maa järisi niinkuin silloin, kun Kristus oli tuomittu ruumiilliseen kuolemaan".15
Kirkolliskokous tuomitsi 24 artiklaa, joiden sanottiin olevan Uskonpuhdistajan opettamia, joista 10 julistettiin olevan harhaoppisia ja muiden olevan vastoin kirkon päätöksiä.16 Neljä tärkeintä harhaopiksi tuomittua kohtaa olivat, että Kristus ei ole ruumiillisesti läsnä [ehtoollisen] sakramentissa, että sielun valmistautuessa kuolemaan ei suullista synnintunnustusta tarvita, että Englannin kirkon ei pitäisi Urbanus VI:n kuoleman jälkeen tunnustaa mitään paavia, vaan hallita itse itseään niinkuin kreikkalaiset tekevät ja että on raamatunvastaista, että kirkollisten virkojen haltijoilla on maallista omaisuutta. Courtenay noudatti kirkolliskokouksen päätöksiä vaatimalla silloista Oxfordin kansleria Ryggeä tukahduttamaan harhaoppiset opetukset ja opettajat. Välittämättä näistä vaatimuksista Rygge määräsi erään toisen Wyclifin kannattajista, Repyngdonin, saarnaamaan ja kun "pyhän sivun professori" Peter Stokys arkkipiispan kirjeellä varustettuna yritti vaientaa häntä, Oxfordin opiskelijat ja opettajat uhkasivat karmeliittoja paljastetuin miekoin.
Mutta Courtenay ei sallinut minkäänlaista kiemurtelua ja määräsi Ryggen ja valvojat Lambethin eteen ja sai heidät lupaamaan polvillaan, että he ryhtyisivät vaadittuihin toimenpiteisiin. Parlamentti tuki primaattia. Uudenlainen saarnaaminen tukahdutettiin, mutta Wyclif pysyi lannistumattomana. Hän lähetti 4 artiklaa käsittävän valituksen kuninkaalle ja parlamentille, joissa hän vaatii Englannin lain asettamista ylimmäksi asioissa, jotka koskevat kirkollista omaisuutta, kerjäläismunkkien vapautta lähteä veljeskunnistaan seuratakseen Kristusta ja siinä, että Herran pöydässä ovat läsnä todellinen leipä ja viini eikä ainoastaan niiden näköiset ainekset.17
Hovi ei ollut enää valmis tukemaan uskonpuhdistajaa ja Rikhard II lähetti jyrkän vaatimuksen Ryggelle, että uudet opetukset oli tukahdutettava. Itse Courtenay meni Oxfordiin ja jonkinverran on tukea sille käsitykselle, että Wyclif tapasi prelaatin uudestaan kasvokkain St. Frideswidesissä. Inkvisitio tutki tarkkaan, ettei kellään ollut hallussaan kopioita tuomitun opettajan tai Heresfordin kirjoituksista. Wycliffiä oli kielletty saarnaamasta ja hän oli vetäytynyt pappilaansa Lutherworthiin. Hänen kannattajansa Hereford, Rapyngdon, Aston ja Bedeman luopuivat julkisesti käsityksistään. Koko puolue kärsi murskaavan iskun ja sen myötä vapauden opettaa Oxfordissa.18
Lutterworthiin tuomittuna Wyclif jatkoi työskentelyään raamatunkäännöksen parissa ja levitti poleemisia traktaatteja, mm. Cruciatan19, jossa hän tuomitsee kiihkeästi ristiretken, jota Norwichin piispa Henry de Spenser valmisteli paavi Urbanus VI:n tukemana Avignonin paavia Clement VII:ä vastaan. Sotaisa piispa oli jo osoittanut sotilaalliset lahjansa talonpoikaiskapinan aikana. Urbanus oli jo luvannut rajattomat aneet koko vuodeksi kaikille niille, jotka liittyisivät armeijaan. Englannin kirkoissa pidettiin messuja ja saarnoja ja kerättiin suuria summia rahaa hanketta varten. Aneet ulottuivat koskemaan niin eläviä kuin kuolleita. Wyclif julisti ristiretken maailmallisen herruuden tavoitteluksi ja aneiden olevan "hävityksen kauhistus pyhässä paikassa". Spenserin armeija tuli mannermaalle, mutta koko ristiretki oli epäonnistunut. Wyclif kirjoitti kaikkein tärkeimmän teologisen tutkielmansa Trialoguksen tänä ajanjaksona. Siinä esitetään periaate, jonka mukaan sellaisissa tapauksissa, joissa Raamattu ja kirkko eivät pidä yhtä, on meidän toteltava Raamattua ja missä omatunto ja ihmisauktoriteetti ovat ristiriidassa keksenään, on meidän toteltava omaatuntoamme.20
Wyclif kärsi kaksi vuotta ennen kuolemaansa halvauksen, joka ei kuitenkaan vammauttanut häntä kokonaan, vaikka aiheuttikin vaurioita. On mahdollista, että hän sai kutsun tulla paavin eteen. Pysyen järkkymättä vakaumuksessaan hän vastasi paaville, että hänen oli ennen kaikkia muita auktoriteetteja toteltava Kristuksen lakia, että Kristus oli kaikista ihmisistä köyhin ja alamainen maallisille auktoriteeteille. Kenelläkään kristityllä ei ole oikeutta seurata Pietaria, Paavalia tai muitakaan pyhiä paitsi jos he jäljittelevät Kristusta. Paavin tulisi luopua kaikesta maallisesta vallastaan ja kehottaa papistoaan tekemään samoin. Sitten hän vakuutti, että jos hänen todettaisiin olevan väärässä näissä näkemyksissään, hän oli valmis ojennettavaksi, jopa kuolemaan. Jos hänen vallassaan olisi tehdä mitään näiden näkemysten edistämiseksi tulemalla Roomaan, hän lähtisi sinne mielellään. Mutta Jumala oli asettanut hänen tielleen esteen ja oli opettanut häntä tottelemaan ennemmin itseään kuin ketään ihmistä. Hän päätti vastauksensa rukoukseen, että Jumala saisi Urbanin jäljittelemään elämässään Kristusta ja opettamaan papistoaankin tekemään samoin.
Suorittaessaan messua kirkossaan hän sai jälleen halvauskohtauksen ja kuoli kahta tai kolmea päivää myöhemmin 29.12.1384 "sytytettyään liekin, jota ei voida koskaan sammuttaa".21 Hänen kuolemastaan kirjoittaessaan huudahtaa Fuller: "Ihailtavaa, että jänis, jota niin monet koiralaumat niin usein ajoivat takaa, sai kuolla hiljaa istuen."
Wyclif oli hintelä eikä ollut ehkä koskaan täysin hyväkuntoinen, mutta askeetti hän ei ollut. Hän nautti hyvistä aterioista. Hän oli luonteeltaan temperamentikas, selväjärkinen ja moraaliltaan nuhteeton. Hän oli vihollisiaan kohtaan terävä, mutta ei koskaan karkea tai rivo. Arkkipiispa Arundelin hoviin kuuluva Wycliffen aikalainen nuori William Thorpe todisti, että "hän oli ruumiillisesti heikko ja lähes voimaton ja käytökseltään mitä viattomin. Hyvin monet Englannin johtomiehet neuvottelivat hänen kanssaan, rakastivat häntä suuresti ja kirjoittivat muistiin hänen sanomisiaan ja seurasivat hänen elämäntapaansa".22
St. Albansin kronikoijan Walshinghamin sanat kuvaavat hierarkian vallitsevia käsityksiä hänestä: "Pyhän Tuomaksen kärsimyksen juhlana John Wyclif, tuo paholaisen käsikassara, tuo kirkon vihollinen, tuo sekaannuksen aikaansaaja tavalliselle kansalle, tuo tekopyhyyden esikuva, tuo harhaoppisten epäjumala, tuo ristiriitojen aiheuttaja, tuo vihan kylväjä, tuo valheiden sepittäjä, jota Jumala löi kauhistuttavalla tuomiolla ja sai halvauksen ja jatkoi elämäänsä aina Pyhän Sylvesterin päivään saakka, jolloin hän heitti pahan henkensä pimeyden asuinsijoihin."
Kuolleen ei annettu levätä rauhassa. Arundelin määräyksestä kiellettiin Wycliffin kirjoitukset ja se oli niin tehokas, että Caxton ja Englannin ensimmäiset kirjapainot eivät painaneet niistä yhtään. Helmikuun 1413 lateraanimääräys määräsi hänen kirjansa poltettaviksi ja Konstanzin kirkolliskokous, jonka sellaisilta jäseniltä kuin Gersonilta ja D'Aillyltä olisi saattanut odottaa suvaitsevaista kohtelua, tuomitsi hänen muistonsa ja määräsi hänen luunsa otettaviksi ylös leposijaltaan ja "heitettäviksi matkan päähän kirkon pyhäköstä". Määräys kuului, että pyhä synodi "julistaa sanotun John Wycliffin olleen pahamaineinen harhaoppinen ja julistaa hänet kirkonkiroukseen ja tuomitsee hänen muistonsa olevan, että hän kuoli jääräpäisenä harhaoppisena."23 Määräyksen toteutti vuonna 1429 Martin IV:n käskystä Lincolnin piispa Flemmyng.
Fullerin sanat hänen kuvatessaan Konstanzin kirkolliskokouksen tuomiota, ovat syöpyneet Englannin historian sivuille: "He polttivat hänen luunsa tuhkaksi ja heittivät lähellä juoksevaan Swiftin puroon. Niinpä tuo puro on kuljettanut hänen tuhkansa Avoniin, Avon Severniin, Severn merenlahtiin ja ne suureen valtamereen. Ja tällä tavoin Wicliffen tuhka symboloi hänen oppiaan, joka on levinnyt kaikkialle maailmaan".
Englannin kansan yleisen käsityksen mukaan John Wycliff sekä John Latimer ja John Wesley edustavat ehkä täydellisemmin kuin kukaan muu Englannin uskonnollisista johtajista ajatuksen vapautta, omantunnon tottelemista, vankkaa uskonnollista talonpoikaisjärkeä ja evankeliumin tervettä opetusta. Oman kansansa intellektuaalisessa ja moraalisessa kehityksessä hän oli keskiajan johtava englantilainen.24

LÄHDEVIITTEET:


1. Pidetään usein kuvauksena Wycliffistä.
2. Fasciculi, s.362.
3. Lelandin Itineraryssä Wycliffin syntymävuodeksi esitetään 1324. Buddensieg ja Rashdall esittävät vuotta 1330.
   Ensimmäinen auktoriteettimme Wycliffin syntymäpaikan suhteen on Leland, joka mainitsee Spresswellin (Hipsweellin) ja
   Wyclif-on-Teesin, jotka sijaitsevat vajaan kilometrin etäisyydellä toisistaan. Wycliffin nimi kirjoitetaan yli
   kahdellakymmenellä eri tavalla: esim. Wiclif, jonka hyväksyvät Lechler, Loserth, Budensieg ja yleenäskin saksalaiset
   tutkijat; Wiclef, Wicliffe, Wicleff, Wycleff, Wycliffe Foxen, Milmanin, Poolen, Stubbsin, Rashdallin ja Biggin
   mukaan; Wyclif, jota Shirley, Matthew, Sergeant, the Wyclif Society ja Early English Text Society ym. pitävät
   parhaimpana vaihtoehtona. Kirjoitusasu Wyclif esiintyy kirkon rekistereissä vuodelta 1361, kun Uskonpuhdistaja oli
   Balliol Collegen  johtajana. Varhaisin maininta on on 26.7.1374 virallisessa valtion asiakirjassa muodossa Wiclif.
   Mitä tulee Wycliffin syntymäpaikkaan kts. Fasciuculi, s. x alkaen.
4. Kaikkien  äiden yliopistojen yhteudessä mainitaan Wycli. Kysymys on siitä, oliko olemassa kaksi John Wycliffiä. Eräs
   John de Wgyteclyve oli Mayfieldin rehtorina vuonna 1361 ja myöhemmin Horsted Kaynesin rehtorinaä, jossa hän kuoli
   vuonna 1383. Islip mainitsi John Wyclyven olevan Canterbury Hallin rehtori Mayfieldistä kirjoittaessaan vuonna 1361.
   Shirley esittää teoksessaan Fasciculi sivulta 513 eteenpäin Note on the two Wiclifsissä, että tämä 
   Wyclif oli eri henkilö kuin meidän John Wycliffimme ja hänen kanssaan ovat samaa mieltä Poole, Rashdall ja Sergeant.
   Marlborough Collegen rehtori Wilkinson asettuu Ch.Quart. Rev. -julkaisussa vuodelta 1877 jyrkästi tätä
   käsitystä vastaan; Saksan johtavat Wycliffin uran tutkijat Lechler ja Buddensieg myöntävät myös, että ainoastaan yksi
   Wyclif on ollut tekemisissä Oxfordin yliopistojen kanssa.
5. Samoin Lechler, joka esittää voimakkaita perusteluja tämän näkemyksen puolesta, Loserth, jota Rashdall kannattaa,
   esittää käsityksiä sitä vastaan ja sijoittaa Wyclifin ensimmäisen esiintymisen poliittisena uudistajana vuoteen 1376 
   Studien zur Kirchenpol., etc. ss. 1, 32, 35, 44, 60. Vakavana vaikeutena tässä näkökannassa on se, että sen mukaan
   joudutaan ahtamaan lähes kaikki Uskonpuhdistajan kirjoitukset 7 vuoteen.
6. Lancasterin herttua John of Gaunt oli Mustan Prinssin nuorempi veli. Prinssi oli palannut takaisin voittoisalta
   retkeltään Ranskaan ja kuoli parantumattomaan sairauteen.
7. Chron. Angl., s.115-
8. Gee ja Hardy, s. 105-
9. Fasc., ss. 242-244
10. Chron. Angl., s.395; myös Knighton, II. 184-
11. Fasc., s.104.
12. Kts. Trevelyan, s. 199; Kriehn, ss. 254-286, 458-485.
13. Expos. of St. Johnin esipuhe, s. 225, toim. Parker Soc. 
14. Sicut in terrae visceribus includuntur aer et spiritus infecti et ingrediuntur in terrae motum, Fasc., s.
    272.
15. Select Engl. Works, III. 503.
16. Gee and Hardy, ss. 108-110. 
17. Select Engl. Writings, III. 507-523.
18. Fasc., ss. 272-333- Kts. Shirley, s. xliv.
19. Latin Works, II. 577-
20. Fasc., s.341- ; Lechler-Lorimer, s. 417 kieltää lainauksen. Vastaus on tuskin sellainen, jota olisimme
     voineet odottaa Wycliffiltä rajoittuen ainoastaan melko lyhyesti kysymyksiin paavin auktoirteetista ja
     elämäntavasta. Lutherin viimeinen paavia käsittelevä kirjoitus Der Papst der Ende-Christ und Wider Christ ei
     ole tähän täysin verrattavissa. Wyclif oli itsenäinen, ei karkea.
21. Kaikkein uskottavin Wycliffin kuolemasta säilynyt kuvaus on tri Thomas Gascoignen Uskonpuhdistajaa kaksi vuotta
    avustaneen John Hornin todeksi vannoman lausunnon pohjalta laatima kuvaus. Walden väittää kahdesti, että pettymys
    siitä, ettei häntä nimitetty Worcesterin piispaksi olisi saanut Wycliffin harhaopin poluille, mutta mitkään
    muut auktoriteetit eivät tue tätä kertomusta, mikä vaikuttaakin uskomattomalta. Myös Lutherin, Calvinin ja Knoxin
    muistoa vastaan on keksitty valheita, jotka kunnioitettavat katoliset historiankirjoittajat ovatkin hylänneet.
22. Bale Thorpen kuulustelusta laatimassa selostuksessa, toim. Parker Soc., I. 80-81- Lewisin, Vaughanin. Loromerin ja
    Sergeantin elämäkerrat sisältävät Wycliffen muotokuvan. Vanhin, joka Sergeantin mukaan (ss.16-21) on otettu Balen
    Yhteenvedosta, 1548. Kaikissa muotokuvissa on yhtäläisyyttä, Uskonpuhdistaja on esitetty niissä Oxfordin viitassa ja
    päähineessä pitkäpartaisena, avoimin kasvoin, kirkkain, suurin silmin, varustettuna kasvoista selvästi erottuvalla
    nenällä ja korkeilla poskipäillä ja kalpeana. 
23. Osa lauselmasta kuuluu Sancta synodus declarat diffini et sententiat eumdem J. Wycleff fuisse notorium haereticum
    pertinaecem et in haeresi decessisse...ordinat corpus et ejus ossa, si ab aliis fidelibus corporibus discerni
    possint, exhumari et procul ab ecclesiae sepultura jactari. Mansi, XXVII. 635.
24. Green pitää teoksessaan Hist. of the Engl. People huomattavan ylistyspuheen "ensimmäisestä 
    uskonpuhdistajasta" ja edesmennyt professori Bigg teoksessaan Wayside Sketches, s. 131, lausuu, "että hänen
    uskomuksensa ovat pääosin samat kuin suurimmalla osalla englantilaisista on nykyään ja se on suuri todistus hänen
    oikeassaolemisestaan ja hänen ajatustensa selkeydestä ja vilpittömyydestä." Englannin katolisen historian kirjoittaja
    Lingard, IV. 192, puhuttuaan Wycliffin älyllisestä kieroutuneisuudesta puhuu hänestä "tuona ainutlaatuisena 
    ihmisenä, joka moraaliltaan esimerkillisenä saarnasi paheita vastaan apostolin vapaudella ja vakavuudella."

Alkuperäinen artikkeli: Philip Schaff, HISTORY of the CHRISTIAN CHURCH, CHAPTER V.REFORMERS BEFORE THE REFORMATION. John Wyclif

Alkuun | Historia | Teologia | Eskatologia | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Roomalaiskatolisuus | Uusimmat | Linkkejä | Keskusteluryhmä