12. Ja Pergamon seurakunnan enkelille kirjoita: 'Näin sanoo hän, jolla on se kaksiteräinen, terävä miekka:
13. Minä tiedän, missä sinä asut: siellä, missä saatanan valtaistuin on; ja sinä pidät minun nimestäni kiinni etkä ole kieltänyt minun uskoani niinäkään päivinä, jolloin Antipas, minun todistajani, minun uskolliseni, tapettiin teidän luonanne, siellä, missä saatana asuu.
14. Mutta minulla on vähän sinua vastaan: sinulla on siellä niitä, jotka pitävät kiinni Bileamin opista, hänen, joka opetti Baalakia virittämään Israelin lapsille sen viettelyksen, että söisivät epäjumalille uhrattua ja haureutta harjoittaisivat.
15. Niin on myös sinulla niitä, jotka samoin pitävät kiinni nikolaiittain opista.
16. Tee siis parannus; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi pian ja sodin heitä vastaan suuni miekalla.
17. Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sille, joka voittaa, minä annan salattua mannaa ja annan hänelle valkoisen kiven ja siihen kiveen kirjoitetun uuden nimen, jota ei tiedä kukaan muu kuin sen saaja.'
Tässä Herran kirjeessä maailmassa olevalle seurakunnalle näemme kuvan seurakunnasta, joka eroaa huomattavasti niistä kahdesta seurakunnasta, joita olemme jo käsitelleet. Efeson seurakuntaa luonnehdittiin monilla hyvillä ominaisuuksilla, mutta siitä sanottiin myös, että se oli hylännyt ensirakkautensa, niin että vakavana vaarana oli, että sen kynttilänjalka siirrettäisiin lopulta paikaltaan. Smyrnan seurakunta antaa meille kuvan ahdistuksessa uskollisesta seurakunnasta, joka on köyhä ja halveksittu, mutta kuitenkin rikas kaikissa Kristuksen Jeesuksen armon hengellisissä siunauksissa. Myös Pergamon seurakunnan asema maailmassa on vaarallinen: sillä tekstimme kertoo, että Pergamo on paikka. jossa Saatana asuu ja jossa on itse Saatanan valtaistuin. Mutta Pergamon seurakunnalla on eräs piirre, joka erottaa sen kahdesta edellisestä seurakunnasta, joita olemme käsitelleet. Se on tämä: Pergamon seurakunta sietää pahoja ihmisiä ja sentähden se on seurakunta, jonka seurakuntakuri on veltostumassa.
Jo heti alusta lähtien käy selväksi, että tässä Pergamon seurakunnalle osoitetussa kirjeessä keskitytään erityisesti seurakunnan asemaan maailmassa. Tämä seurakunta sijaitsee siellä, missä Saatana asuu ja minne hän on pystyttänyt valtaistuimensa eräässä sanan erityismerkityksessä. Pergamos oli melko suuri kaupunki, joka sijaitsi jonkinverran pohjoisemmassa Smyrnasta kuin mikä oli Smyrnan etäisyys Efesosta. Jos Smyrna oli Efeson kilpailija, yritti Pergamo jäljitellä niitä molempia tavoitellessaan Vähä-Aasian ensimmäisen kaupungin asemaa. Pergamos oli kaupan ja elinkeinoelämän keskus. Se oli myös tieteen ja taiteen tyyssija. Ja myös Kristuksen seurakunta oli täällä vakiintunut ja näkyvä, sillä sitä ei ole tosiaankaan kutsuttu vetäytymään pienempiin kaupunkeihin tai kyliin tai piilottelemaan suurkaupunkien laitamilla.
Herran heille osoittamasta kirjeestä voidaan päätellä, että Pergamon seurakunta eli hyvin vaikeaa aikaa. Kaupunkia kutsutaan Saatanan valtaistuimeksi ja itse paholaisen asuinpaikaksi. Ei ole vaikea ymmärtää, mitä näillä ilmauksilla tarkoitetaan yleisessä merkityksessä. Ilmestyskirjassa esiintyy sana valtaistuin usein hallintavallan symbolina, keskuksena, josta kuninkaan auktoriteetti säteilee kautta koko valtakunnan. Saatana on Jumalan vihollinen ja Jeesuksen Kristuksen ja Hänen maailmassa olevan valtakuntansa suuri vastustaja. Hän pyrkii jatkuvasti organisoimaan ja kehittämään vastustavia voimia maailmassa olevia Jumalan Voideltuja vastaan ja siis myös Hänen seurakuntaansa vastaan. Koko tämän armotalouskauden ajan hän on kaiken sen vastustuksen takana, mitä ilmenee Kristuksen seurakuntaa vastaan. Ja sentähden, kun me luemme tästä kirjeestä, että Pergamo oli paikka, jossa Saatanan valtaistuin sijaitsi, se antaa meille kaupungista sellaisen kuvan, että tuo vastustava voima, pimeyden ruhtinas hallitsi kaupunkia ja että se oli paholaisen linnake, jossa hän saattoi toimia vapaasti ja ilman vastustusta, paitsi kaupunkiin syntyneen pienen Kristuksen linnakkeen osalta.
Tätä asiaa on korostettava erityisesti Pergamon kohdalla. Tämän koko armotalouskauden ajalla maailma on pimeyden ruhtinaan hallinnassa. Johannes kertoo meille, että koko maailma on pahan vallassa; ja tämän maailman valtakunnat kuuluvat hänen hallintaansa. Mutta on myös totta, että tuo paholaisen hallintavalta ilmenee joissakin paikoissa selvemmin kuin muualla. Omana aikanamme on ilmeistä, että suurkaupungeissa, kuten Lontoossa ja Pariisissa, New Yorkissa, Chicagossa ja San Fransiskossa synti kehittyy korkeampiin ja rohkeampiin muotoihin ja paholaisella on enemmän ja täydellisempi toiminnanvapaus kuin pienemmissä kaupungeissa tai maalaisyhteisöissä. Joka tapauksessa voidaan todeta Pergamoksesta, että se oli erityisessä mielessä Saatanan valtaistuin. Hän asui siellä. Vaikka hänen läsnäolonsa ilmeni ajoittain muuallakin, oli Pergamos hänen vakituinen asuinpaikkansa. Silloin kun hän lähti kiertelemään kuin karjuva jalopeura etsien, kenet hän voisi ahmia, hän palasi aina takaisin Pergamoon. Sieltä hänet voisi aina löytää kotoa. Siellä oli hänen päämajansa. Siellä oli hänen vakituinen asuinpaikkansa. Siellä oli hänen auktoriteettinsa ja valtansa keskus ja tyyssija.
Jos haluamme tarkempia tietoja siitä, missä mielessä Pergamosta väitetään näitä pahoja asioita, emme löydä tekstistä vastausta siihen. Mutta historian perusteella tiedämme kaksi asiaa.
Ensiksikin meille kerrotaan, että muun Pergamossa harjoitetun epäjumalanpalveluksen lisäksi kaupunki oli kuuluisa tärkeimmän epäjumalansa, Aesculapiuksen palvonnasta. Tämän epäjumalan tärkein symboli oli käärme, joka esitti häntä itseään. Sama symbolihan on myös paholaisen symboli. Tämän epäjumalan erityisenä vahvuutena uskottiin olevan voima pelastaa ihmiset synnin kauheista seurauksista, kaikista taudeista ja sairauksista. Kaupungin ja ympäröivän maaseudun asukkaita saapui joukoittain sen temppeliin hakemaan apua ja parantumisia. Ja koska tällä epäjumalalla uskottiin olevan tällaisia voimia, häntä kutsuttiin yleisesti nimellä Soter, ts. Pelastaja. Ja näin me saamme hätkähdyttävän symbolisen kuvan Antikristuksen voimasta ja Saatanan hallintavallasta, jonka ydin on lopulta se, että paholaisen symboli käärme oli korotettu ihmisten pelastajan asemaan ja sitä palvottiin nimenomaan pelastajana. [käännetty suom. Raamatussa 'vapahtaja']
Toiseksi kerrotaan meille myös, että Pergamon kaupunki oli eräs ensimmäisistä Rooman keisareiden palvonnan keskuksista. Tiedämme, että Rooman hallitsijoita itseään palvottiin jumalina, joiksi he olivat itse itsensä korottaneet. Ja Pergamossa oli Caesarin kunniaksi pystytetty temppeli, joka oli omistettu hänen palvonnalleen. Lyhyesti sanoen ilmenee Pergamossa melkoisen hätkähdyttävä antikristillinen voima ja hallintavalta: ei tietenkään samassa muodossa kuin Antikristus nykyään hallitsee tai missä hän tulee tulevaisuudessa esiintymään; mutta joka tapauksessa on yhtäläisyys hätkähdyttävää. Saatanaa, käärmettä, kunnioitetaan ja palvotaan ihmisten pelastajana [suom. Raamatussa 'vapahtaja'] Kristuksen sijasta; ja Caesaria, ihmistä, palvotaan kaikkien herrana Hänen sijastaan, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maassa. Pergamos oli totisesti Saatanan valtaistuin, paikka, jossa pimeyden ruhtinaalla oli vakituinen asuntonsa.
Tietysti on Pergamon seurakunnan asema suhteessa tuohon kaupunkiin periaatteessa sama kuin seurakunnan asema maailmassa kaikkina aikoina. Kuten olemme jo todenneet, on pimeyden ruhtinas tämän maailmanajan hallitsija. Ja hänellä on yhä maailman valtakuntien hallintavalta. Periaatteessa on hänet korotettu pelastajan [suom. Raamatuss käännetty sanalla 'vapahtaja'] asemaan siellä, missä Kristus on torjuttu; ja ihmisen jumaluutta julistetaan kaikkialla, missä Ihmisen Pojan jumaluutta ei tunnusteta.
Mutta tämä suhde maailmaan ei ole aina yhtä ilmeinen eikä se esiinny samassa muodossa kaikkina historian aikoina. Alkuseurakunnan aikoina oli Rooma keisareineen, jotka raivosivat Hyvän Paimenen pientä laumaa vastaan epäilemättä Saatanan valtaistuin ja asuinpaikka. Uskonpuhdistuksen aikana voidaan roomalaiskatolista kirkkoa pitää hyvinkin Saatanan valtaistuimena—sitäkin sopivammin kun siinä on paavin valtaistuin ja kaikki siihen liittyvä. Ja kun uskonpuhdistus lopulta alkoi, kävi pian ilmeiseksi, että protestanttien pieni seurakunta asui siellä, missä Saatana asui.
Mutta me teemme surkuteltavan ja kohtalokkaan virheen, jos me kuvittelemme, että Saatanan auktoriteetin keskus olisi roomalaiskatolisessa kirkossa, niinkuin jotkut raamatunselittäjät ovat tulkinneet. Silloin sokaistuisimme modernismin, humanismin ja ihmisen palvonnan valtaville liikkeille, jotka ovat valtaamassa alaa kristillisessä maailmassa ja kehittymässä hämmästyttävällä nopeudella. Tänä päivänä on ihminen itse itsensä pelastaja [suom. Raamatussa 'vapahtaja']. Ihminen on ihmiskunnan pelastaja [vapahtaja]. Ihminen on nykyään itse itsensä jumala: ei tosiaankaan siksi, että hän palvoisi ketään erityistä ihmisolentoa, Caesaria tai jotain muuta, vaan koska hän on yleistänyt ihmisen palvontansa ihmiskunnan palvonnaksi.
Myös tänään on Saatanalla valtaistuimensa ja asuntonsa. Hän asuu monissa kouluissa, opistoissa ja yliopistoissa, joissa Kristus tehdään ihmiseksi ja ihminen jumalaksi, joissa saarnataan ja opetetaan ihmiskunnan palvontaa mitä rohkeimmin ja mitä korkeimmalla tasolla ja joissa Kristuksen veri poljetaan maahan. Ja sitäkin voimakkaammin on paholainen onnistunut karkottamaan tosi Vapahtajan monesta kristillisestä kirkosta/seurakunnasta. Totuutta Kristuksesta ei julisteta eikä puolusteta enää kovinkaan monista saarnastuoleista. Tai, jos niin tapahtuu, on Kristuksen piirteet vääristelty siinä määrin, ettei Häntä niistä enää voi tunnistaa.
Pimeyden ruhtinaalla on varmuudella vielä tänäänkin asuntonsa. Niitä on keskellä kristillistä maailmaa; ja hän on onnistunut viettelemään ihmisten mielet ja mielikuvituksen pitämällä heidän edessään modernin Aesculapiuksen kuvaa nimeltään Ihmiskunta! Tänäkin päivänä on seurakunta pystytetty sinne, missä Saatanalla on valtaistuimensa; eikä sen suhde maailmaan eroa kovinkaan paljon Pergamon seurakunnan suhteesta maailmaan. Olkoon se uskollinen, niinkuin todettiin tuosta alkuseurakunnan aikaisesta seurakunnasta.
Sillä näin voidaan sanoa Pergamon pienestä seurakunnasta kaikkein ensimmäiseksi: se oli uskollinen. Lue: "...ja sinä pidät minun nimestäni kiinni". Tällaisen todistuksen Jeesus antaa seurakunnasta, jolle tämä kirje on osoitettu.
Joku saattaa kysyä, eikö tämän pienen seurakunnan olisi parempi muuttaa pois tuosta pahasta kaupungista, jossa oli paholaisen valtaistuin ja asunto. Se saattaisi olla paremmassa turvassa jossain muussa seudun kaupungeista. Mutta sellaista sanomaa ei Johanneksen ole määrä kirjoittaa seurakunnalle eikä se ole yleensäkään Raamatun neuvo. Huomaa, että puhumme nyt seurakunnasta kokonaisuutena, emme yksityisistä kristityistä. Jumalan Sana ei hyväksy niiden monien kristittyjen maailmanmielisyyttä, jotka aineellisia etuja tavoitellesssaan erottautuvat pyhien yhteydestä ja asuvat erillään Kristuksen seurakunnasta keskellä maailmaa. Sen sijaan se kiinnittää tällaisissa tapauksissa huomiomme Lootin perheen surulliseen historiaan. Toisaalta ei Raamattu myöskään koskaan kehota Kristuksen seurakuntaa seurakuntana muuttamaan maailman ulottumattomiin ja elämään kirjaimellisesti ja paikallisesti eristyksissä. Se olisi mahdotonta. Ei, vaan "maailmassa, mutta ei maailmasta" on sääntö, joka koskee seurakuntaa kaikkina aikoina. Ja sentähden ei Pergamon seurakuntaa kehoteta lähtemään tuosta pahasta ja paholaismaisesta ympäristöstä, vaan pikemminkin olemaan uskollinen Kuninkaansa ja Vapahtajansa nimelle. Ja tämä seurakunta olikin ollut uskollinen. Se oli säilyttänyt uskon ja pitänyt kiinni Jeesuksen nimestä.
Tämä on luonnollisesti ymmärrettävä huomioonottaen tämän pienen seurakunnan ympäristö. Tässä kaupungissa ei kunnioitettu eikä tunnustettu Jeesuksen nimeä. Sen sijaan olivat Aesculapiuksen ja Caesarin nimet kaikkien huulilla. Ja tässä epäjumalanpalvelusta harjoittavassa ympäristössä he pitivät kiinni siitä ainoasta nimestä, joka taivaan alla on annettu pelastukseksi: he tunnustivat Jeesuksen Kristuksen nimeä. He säilyttivät uskonsa. Heitä ei saatu vieteltyä siitä pois. He eivät horjuneet uskossaan, toivossaan eivätkä rakkaudessaan, vaan he tarrautuivat Hänen nimeensä, joka käyskentelee kultaisten kynttilänjalkojen keskellä.
Herra antaa enemmänkin kiitosta heille. Paitsi että he olivat uskova seurakunta, he tunnustivat myös julkisesti Kuninkaansa, Herran nimeä. Voitiin olettaa, että he pysyivät uskossa ja pitivät kiinni Jeesuksen nimestä, mutta ei sitä, että he eivät pitäneet sitä kaikkea vain itsellään, että he eivät eristäytyneet ja että he eivät vältelleet avointa ristiriitaa pahan ympäristönsä kanssa. Mutta kuten sanottua, tämä ei ole Kristuksen seurakunnan kutsumus. Kristus ei perusta seurakuntaansa maailmassa, niin että se olisi huomaamaton ja kätkeytyisi johonkin syrjäiseen maailmankolkkaan tai hakeutuisi turvaan jollekin yksinäiselle pikku saarelle, kauas yhteiskunnasta. Se on maailmassa antaakseen valonsa loistaa, todistaakseen Kuninkaansa armosta ja kirkkaudesta. Se ei menetä rauhaansa silloinkaan, kun maailma uhkaa sitä paholaismaisen hurjana. Seurakunnan on tunnustettava; ja tunnustamatta oleminen on kieltämistä. Ja tässäkin suhteessa oli Pergamon seurakunta ollut uskollinen. Sillä Herra todistaa siitä: "etkä ole kieltänyt minun uskoani [uskoasi minuun]". Sentähden he tunnustivat; he eivät olleet hiljaa. Miten he olisivatkaan voineet olla? He elivät siellä ympäristössä, joka julisti epäjumalan olevan vapahtaja ja ihmisen olevan heidän herransa ja jumalansa. Eikö seurakunta olisi ollut uskoton, jos se olisi ollut hiljaa ja saanut siten olla rauhassa? Eikö heidän Herransa ja Kuninkaansa nimelle olisi tuottanut häpeää, jos he olisivat antaneet vaikutelman, että heillä ei ollut rohkeutta tunnustaa Häntä? Ei, niin he eivät olisi voineet tehdä. Kun kaupunki huusi "Aesculapius on pelastaja", he huusivat rohkeasti: "Ei ole muuta nimeä kuin Jeesus". Kun maailma julisti, että Caesar oli jumala ja että häntä oli kaikkien palvottava jumalana, he eivät voineet alistua sellaiseen; mutta vastustaen maailmaa tässäkin suhteessa he tunnustivat, että Kristus on Kuningas, että ainoastaan Herra Jumala ja vain Hän on arvollinen palvottavaksi. Ja näin on seurakunnan kutsumus tänäänkin antaa todistus humanismin ja modernismin ihmisen palvontaa vastaan: "Jeesus Kristus on Kuningas ja vain Hän on maailman Pelastaja [suom. Raamatussa Vapahtaja]".
Mutta tämä Pergamon seurakunnan uskollinen Jeesuksen nimen tunnustaminen maailmassa sisältää vielä enemmän. Sillä Herra puhuu ahdistuksen ja vainon ajoista, joita seurakunta jo oli joutunut kokemaan erään Kristuksen uskollisen todistajan, Antipaan aikana. Hänet oli tapettu siellä, missä Saatana asui. Meitä ei myöskään hämmästytä se, että maailma ei voinut sietää Kristuksesta todistamista tuossa kaupungissa. Seurakunta pystyy varmastikin välttämään maailman katkeraa vihaa ja vainoa pitkänkin aikaa, niin kauan kuin se vain pysyy hiljaa eikä uskollisena, vaan kätkee valonsa vakan alle, niin kauan kuin se ei tuomitse maailman itsetehtyä uskontoa eikä ihmisen palvontaa ja niin kauan kuin se ei tunnusta rohkeasti Jeesuksen nimeä. Mutta niin pian kuin seurakunta ymmärtää kutsumuksensa olevan aukaista uskollisesti Kuninkaansa viiri, ilmenee sen viha tuota halveksittavaa Jeesus Nasaretilaista ja Hänen "veren teologiaansa" kohtaan katkerana vainona. Niin oli ollut aikoinaan Pergamon kohdalla. Tässä kirjeessä mainitusta Antipaasta ei kerrota tämän enempää, kuin että hän oli uskollinen todistaja ja että hänet oli tapettu hänen todistuksensa takia. Mutta varmasti tämä tapaus todistaa, että seurakunta oli varautunut pimeisiin ja pahoihin aikoihin, koetuksen aikoihin, sellaisiin aikoihin, joita Smyrnankin seurakunta oli joutunut kokemaan. Ja kaikessa tässä he olivat olleet uskollisia eivätkä olleet kieltäneet Jeesuksen nimeä.
Sen perusteella. mitä olemme todenneet tähän asti Pergamon seurakunnasta, saattaisimme olla taipuvaisia vetämään sen johtopäätöksen, että se oli kaunis ja mitä täydellisin seurakunta eikä missään suhteessa huonompi kuin Smyrnan seurakunta. Emmekä varmaankaan odottaisi Pergamon seurakunnan saavan minkäänlaisia nuhteita tässä seurakunnalle osoitetussa kirjeessä. Ja tässä meillä on myös kuva ahdistuksessa olevasta seurakunnasta maailman keskellä, joka ei voi sietää sen olemassaoloa. Mutta seurakunta on kuitenkin hengellisesti kukoistava ja uskollinen Herralleen ja Kuninkaalleen.
Mutta kuitenkin Herralla on muutamia asioita Pergamon seurakuntaa vastaan.
Voidaksemme ymmärtää, miten se on mahdollista, meidän on huomattava ensiksikin, että tämän seurakunnan ja Smyrnan seurakunnan välillä on huomattava ero. Jälkimmäinen oli keskellä ahdistusta; itse asiassa olivat sen pimeimmät päivät vasta tulossa. Mutta Pergamon tilanne on jossain määrin erilainen: Herra puhuu Antipaan ajoista menneisyyteen kuuluvina. Seurakunta eli yhä keskellä vihamielistä maailmaa ja sitä oli vainottu sen todistuksen tähden. Mutta ilmeisesti oli raivon ensimmäinne aalto mennyt ohi. Pergamo oli selvinnyt Saatanan ja maailman hyökkäyksestä sitä vastaan. Nyt olisi seurakunnalla helpompi ajanjakso. Ja historia osoittaa selvästi, että sellaiset ajat ovat Kristuksen seurakunnalle vaarallisia.
Tähän liittyy läheisesti eräs toinen seikka, nimittäin se, että Pergamon seurakunnan seurakuntakuri oli velttoa. Tällaista piirrettä ei mainita Smyrnan seurakunnasta. Uskoisin, ettei siinä seurakunnassa tarvittu kovin paljon seurakuntakuria, koska se oli ahdistuksessa oleva seurakunta. Mutta Pergamon seurakuntakuri oli veltostunut, vaikka siellä olisi ollut paljon ankaria toimenpiteitä vaativia asioita. Pergamon tilanne ei ollut todellakaan yhtä vakava kuin Efeson tilanne. Mutta tämä puute oli kuitenkin luonteeltaan sellainen, että se vaati Herran nuhdetta. Seurakuntakuri on Kristuksen määräämä Jeesuksen seurakunnan suoja. Se on kuin vartiomies, joka valvoo opin puhtautta Jumalan Sanan mukaisesti ja sakramenttien pyhyyttä samoin kuin uskovien vaellusta. Siellä missä tuo vartiomies ei ole paikallaan tai missä hän nukkuu virantoimituksessaan, on seurakunta avoinna pahan hyökkäyksille, väärien oppien eksyttäville vaikutuksille samoin kuin maailman rappeuttaville vaikutteille sen yksittäisten jäsenten elämässä.
Pergamossa oli tuo vartiomies nukahtanut sikeään uneen. Sillä Herra nuhtelee sitä kiinnittäen sen huomion siihen, että siellä on "niitä, jotka pitävät kiinni Bileamin opista, hänen, joka opetti Baalakia virittämään Israelin lapsille sen viettelyksen, että söisivät epäjumalille uhrattua ja haureutta harjoittaisivat" ja "niitä, jotka samoin pitävät kiinni nikolaiittain opista". Pergamon seurakunnassa oli siis pahoja ihmisiä, jotka eivät kuuluneet seurakuntaan hengessä ja totuudessa; ja heidän sallittiin olla seurakunnan keskuudessa.
Kirjeessä ei paljastetam syytä siihen, että seurakunta oli veltto seurakuntakurissa näitä ihmisiä kohtaan. Ei ole kovinkaan uskottavaa, ettei seurakunta olisi ollut tietoinen heidän olemassaolostaan: sillä he varmaankin levittivät pahoja vaikutteita. Ehkäpä seurakunta pelkäsi, että koska sillä oli jo muutenkin niin paljon vaikeuksia ja taisteluja maailman kanssa, seurakuntakurin toteuttaminen sen omia jäseniä vastaan heikentäisi sitä entistä enemmän. Ehkä velttoutta seurakuntakurissa puolusteltiin samoilla perusteilla kuin omanakin aikanamme, että seurakunnan ei pidä heittää ketään ulos, vaan pelastaa. "Seurakunnan on pelastettava, ei hylättävä ketään", kuulemme usein sanottavan nykyään. Ehkäpä nämä pahat jäsenet tekevät parannuksen, kun heihin suhtaudutaan kärsivällisyydellä. Tällaisin väärin perustein sietää Kristuksen seurakunta pahoja ihmisiä keskuudessaan. Samoilla perusteilla puolustellaan niiden oikeutta seurakunnan jäsenyyteen, jotka kuuluvat erilaisiin salaseuroihin. Jos heidät vain saadaan tulemaan seurakuntaan edes kerran, heidät saadaan varmaankin houkuteltua katkaisemaan siteensä looseihinsa. Siedetään harhaoppisia ja selitellään, että uskossa on kysymys sydämen asenteesta eikä opista ja jos heidät erotettaisiin Kristuksen seurakunnasta, syyllistyttäisiin "minä olen pyhempi kuin sinä" -henkiseen suvaitsemattomuuteen. Olemme ehkä tottuneet kuulemaan tällaisia velttoa seurakuntakuria puolustelevia väitteitä. Jeesus ei kuitenkaan sellaista halua. Ja olkoon Pergamon seurakunnan velton seurakuntakurinsa syynä mikä tahansa, on Herra sitä vastaan ja nuhtelee heitä siitä kirjeessään.
Kirjeessä ei kerrota, minkä perusteella Pergamon seurakunnan olisi pitänyt soveltaa seurakuntakuria näihin pahoihin ihmisiin. Siellä oli nikolaiittoja kuten Efesossakin, jossa heitä vihattiin eikä suvaittu. Tässä kirjeessä saamme kuitenkin heistä tarkempia tietoja. Heitä verrataan Bileamiin, joka oli eräs pahimpia Vanhan Testamentin kuvaamista vääristä profeetoista. Juudaksen jälkeen, joka kavalsi Vapahtajan kolmestakymmenestä hopearahasta, on vaikea kuvitella ilkeämpää, kauhistuttavampaa ja halpamaisempaa olentoa Raamatussa kuin tämä Bileam, tämä paholaisen kätyri.
Tunnet varmaankin tämän miehen tarinan. Mooabilaisten kuningas Baalak lähetti hänet kiroamaan Israelin kansan, joka oli leiriytyneenä Mooabin tasangoilla. Bileamia tehtävä kuitenkin houkuttelee, vaikka hän tietää että se on väärin ja vastoin Jehovan tahtoa, yksinkertaisesti rahan takia. Tuo teeskentelijä anelee kerta toisensa jälkeen Jumalalta lupaa lähteä kuninkaan lähettiläiden matkaan, kunnes Jumala lopulta suostuu hänen sydämensä toiveeseen ja sallii hänen lähteä pahalle tielleen. Matkalla hän saa vielä yhden varoituksen aasiltaan, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Hän jatkaa matkaansa ja saapuu lopulta määränpäähänsä; ja katsellessaan ylhäältä Israelin kansaa hänen on pakko lausua heidän ylitseen Jehovan siunaus, jonka Henki hänelle antaa. Ja huolimatta omasta kurjasta sielustaan ja Mooabin kuninkaan yllytyksestä hänen on pakko tunnustaa, että hän ei voi kirota niitä, joita Herra Jehova haluaa siunata. Ja mitä tämä Saatanan onneton välikappale nyt tekeekään? Hän antaa kuninkaalle joitakin käytännön neuvoja; ja 4. Mooseksenkirjan 31:16 mukaan hän neuvoo tätä, miten hän kieroudella voisi tuottaa tuhon Jumalan kansalle. Ja hänen neuvojensa takia Israelin kansa harjoittaa haureutta palvoessaan Baal-peoria ja uhratessaan Mooabin epäjumalille. Se oli Bileamin neuvo. Sen välittömänä päämääränä oli Jumalan kansan erityisluonteen tuhoaminen, heidän sulattamisensa osaksi Mooabin kansaa.
Tekstissä verrataan näitä nikolaiittoja Vanhan Testamentin pahaan Bileamiin, joka vahingoitti Jumalan kansaa. Ei ole poissuljettua, että nämä nikolaiitat olivat antinomisteja, jotka opettivat, ettei ollut väliä, miten kristitty eli maan päällä, koska Kristus on täyttänyt lain ja vanha Aatami oli joka tapauksessa tuhoon tuomittu. He elivät hyvin vapaasti. He juhlivat pakanoiden kanssa ja söivät heidän uhrejaan. Sanalla sanoen he olivat ihmisiä, jotka uhkasivat opillaan ja elämällään pyyhkiä pois seurakunnan ja maailman välisen eron Pergamossa, samoin kuin Bileamin neuvon oli määrä poistaa Israelin kansan ja mooabilaisten välinen ero.
Tällä tavoin oli Pergamon seurakunta vaarassa menettää Kristuksen seurakunnan ominaispiirteet salliessaan nikolaiitat keskuudessaan. Paholaisen tarkoitus ja viekkaus tässä juonessa on läpinäkyvää. Lähimenneisyydessä hän oli yrittänyt tuhota seurakunnan ja houkutella sen uskottomuuteen Herraansa kohtaan vainoamalla sitä verisesti. Mutta oli epäonnistunut siinä. Hän hylkäsi siis nyt toimintamallinsa yrittääkseen sen sijaan turmella seurakunnan hävittämällä seurakunnan ja maailman välisen eron.
Mielestäni on Kristuksen kirjeellä Pergamon seurakunnalle tässä suhteessa paljon opetettavaa meille. Eikö juuri seurakunnan ja maailman välisen eron poistaminen ja niiden sulauttaminen yhteen ole luonteenomaista kaikelle sille, mitä paholainen tänään tekee? Eikö meille opeteta, ettei opin muodolla ole väliä, olemmehan kaikki veljiä? Eikö paholainen ahkeroi Kristuksen seurakunnan maallistamisessa ja sen sopeuttamisessa yhteiskuntaan? Ja toisaalta, eikö Kristuksen seurakunnan seurakuntakuri ole koko ajan veltostumassa ja eikö sen ote Sanan totuudesta heikenny jatkuvasti? Olen varma, että tilanne on tosiaankin tällainen. Ja sentähden on Pergamon seurakunta ainakin tässä suhteessa todenmukainen kuva aikamme seurakunnasta.
Se sanoma, jonka Herra opastaa Johanneksen kirjoittamaan Pergamon seurakunnalle, soveltuu myös meille: "Tee siis parannus; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi pian ja sodin heitä vastaan suuni miekalla".
Tämä miekka on jo mainittu Herran esittäytymisessä, jolla Hän aloittaa tämän Pergamon seurakunnalle osoitetun kirjeen. Luemme sen jakeesta 12: "Ja Pergamon seurakunnan enkelille kirjoita: 'Näin sanoo hän, jolla on se kaksiteräinen, terävä miekka". On siis ilmeistä, että Pergamon seurakunnan saama uhkaus käy yksiin Herran esittäytymisen kanssa. Hän esittelee itsensä sinä, jonka suusta lähtee terävä kaksiteräinen miekka.
Käsittelimme tuon miekan merkitystä jo aikaisemmin. Lyhyesti sanoen se merkitsee kultaisten kynttilänjalkojen keskellä käyskentelevän voimaa ja auktoriteettia toteuttaa tuomio ja tuhota pahantekijät suustaan lähtevällä Sanalla. Hän on ylin tuomari ja Hänellä on myös valta seurakunnassaan olevien pahojen ihmisten yli, jotka Hän tuhoaa suustaan lähtevällä Sanalla. Tuo miekka on Hänen kaikkivaltias ja voimallinen Sanansa, joka suorittaa tuomion. Maallinen tuomari voi tuomita syyllisen ja määrätä rangaistuksen; mutta hänen sanallaan ei ole mitään voimaa; sillä ei ole voimaa toteuttaa rangaistusta tai tuomiota. Näin ei ole kuitenkaan Jeesuksen Sanan kohdalla. Jos Hän, mahtava Kuningas-Tuomari, lausuu tuomion jostakin, on itse tuomion sanoilla voima toteuttaa rangaistus ja ilmoitettu tuomio. Miekka toteuttaa tuomion. Tässä valossa seurakunnan keskellä olevana Kuningas-Tuomarina Hän ilmoittaa itsensä Pergamon seurakunnalle. Sen keskuudessa on pahoja ihmisiä, jotka haluavat tuhota seurakunnan pahoilla opeillaan ja käytänteillään. Ja nuo ihmiset on kiskottava juurineen seurakunnan keskeltä. Tällä tavoin Herran esiintyminen sellaisena, jonka suusta lähtee terävä kaksiteräinen miekka, on sopusoinnussa seurakunnnan tilan kanssa.
Ennen tuloaan käyttämään tuon terävän miekan voimaa Herra lähettää kuitenkin seurakunnalle sanoman: "Tee siis parannus!"
Näitä sanoja ei ole osoitettu ensisijaisesti niille pahoille, joilla oli nikolaiittain oppi. Enkelin kautta ei puhutella heitä, vaan seurakuntaa. Seurakunta on kokonaisuutena syyllinen ja ansainnut nuhteet, koska se on ollut veltto seurakuntakurin suhteen. Ja sentähden sen on tehtävä siitä parannus. Se ei voi ottaa kevyesti Kuninkaansa kirkkautta olemalla välinpitämätön seurakunnan hyvinvoinnin suhteen salliessaan noiden nikolaiittojen olla keskuudessaan. Kehotus parannuksentekoon on tässä tapauksessa yhtä kuin kehotus harjoittaa oikeaa seurakuntakuria nikolaiittoja kohtaan, jotka ovat pesiytyneet seurakuntaan.
Ja jos he eivät tee parannusta ja erota näitä pahoja jäseniä seurakunnasta, Herra uhkaa tulevansa itse pian sotimaan heitä vastaan. Huomatkaamme ensiksikin, ettei seurakuntaa uhata sillä, että sen kynttilänjalka siirrettäisiin pois, niinkuin tapahtui Efeson kohdalla. Seurakunnan tila ei ollut yhtä vaarallinen kuin seurakunnalla, joka oli menettänyt ensirakkautensa. Seurakunta on pelastettava, vaikka itse Herran olisi tultava tuomitsemaan. Teksti ei ilmaise sitä, mitä Herran tulo Pergamoon pitäisi sisällään. Luultavimmin oli kysymys ajallisista tuomioista, joilla Herra rankaisisi seurakuntaa sen veltosta seurakuntakurista ja erottaakseen pahat pois sen keskuudesta. Samantapainen tapaus oli Korinton seurakunnassa. Sielläkin olttiin velttoja erottamaan pahoja seurakunnan keskuudesta ja sallittiin Herran ehtoollisen häpäiseminen. Ja sitäkin seurakuntaa Herra rankaisi monilla ajallisilla rangaistuksilla. Missä vielä on joku tosi seurakunta, joka on yhtä vahva kuin Pergamon seurakunta, jonka ainoa vika on heikko seurakuntakuri, Herra rankaisee seurakuntaa ajallisilla rangaistuksilla, jotta se tekisi parannuksen ja erottaisi keskuudestaan katumattomat pahantekijät.
Mutta tämä ei ollut viimeinen sana. Päinvastoin, Pergamon seurakunnassa oli monia uskollisia. Ja heille Herra osoittaa lopuksi lohdutuksen ja rohkaisun sanat. Niille, jotka voittavat, on Herralla varattuna kaksinkertainen lupaus.
Hän lupaa ensiksikin heille, että heille annetaan salattua mannaa. Ja toiseksi Hän lupaa heille valkoisen kiven, jonka päälle on kirjoitettu uusi nimi, jota kukaan muu ei voi lukea, paitsi kiven saaja.
Ei ole vaikea ymmärtää, mitä tuo salattu manna tarkoittaa. Kaikki me tunnemme Jumalan kansan historiasta, mistä tämä symboli on peräisin. Jehova ruokki kansaansa heidän pitkän erämaavaelluksensa aikana kohti luvattua maata ihmeellisellä tavalla taivaasta tulevalla leivällä. Joka päivä satoi mannaa paitsi sapattina. Ja Johanneksen evankeliumissa meille kerrotaan, ettei tuo taivaasta tuleva manna erämaassa ollut tosi mannaa, vaan että Kristus on totinen elämän leipä, jonka esikuva erämaassa satanut manna ainoastaan oli. Vaan samoin kuin Jumalan kansaa ruokittiin vanhan armotalouskauden aikana aineellisella mannalla, jota satoi taivaasta, samoin ruokitaan Jumalan kansaa hegellisesti tosi mannalla, elämän leivällä, joka ruokkii heidät iankaikkiseen elämään. Kristuksessa on heidän kaikkensa: heidän vanhurskautuksensa, heidän pyhityksensä ja heidän täydellinen pelastuksensa. Kaikki armo, joka tarvitaan vapauttamaan heidät synnin ja kuoleman vallasta ja jotta he pääsisivät lopullisesti Isän eteen iankaikkisessa kirkkaudessa, palvelemaan Häntä täydellisyydessä, on ainoastaan Jeesuksessa Kristuksessa, heidän Herrassaan. Hän on se salattu manna. Kristus antaa itseään Hengen kautta ja uskon välityksellä kansalleen, joista on tullut yhtä Hänen kanssaan. Ja sentähden Herra lupaa Pergamon uskollisille täyden annoksen salattua mannaa, joka vahvistaa heitä taistelussa Saatanaa ja hänen valtaistuintaan vastaan ja joka lopulta johtaa heidät täydellisyyteen, kun he ovat saaneet kaikki pelastuksen siunaukset täydellisesti. Koska heillä on salattu yhteys Häneen, joka käyskentelee kultaisten kynttilänjalkojen keskellä, heitä ravitaan salatulla mannalla, joka tyydyttää heidän sielunsa iankaikkisesti.
Mitä tulee valkoisen kiven symboliikkaan, selitämme sen ehkä parhaiten muistuttamalla mieliimme muinaisen tavan ilmoittaa oikeuden tuomio kahden kiven avulla, joista toinen oli valkoinen ja toinen musta. Jokaiselle tuomariston jäsenelle annettiin valkoinen ja musta kivi. Jos hän tuomitsi syytetyn syylliseksi, hän heitti mustan kiven astiaan; jos taas syyttömäksi, heitettiin syytetyn puolustukseski valkoinen kivi. Musta kivi oli siis syyllisyyden ja tuomion symboli, valkoinen taas viattomuuden ja vanhurskauden symboli. Luvatessaan Pergamon uskollisille valkoisen kiven Herra vakuuttaa heille, että heidät todetaan Herran päivänä vanhurskaiksi ja puhtaiksi. Heidän ei tarvitse pelätä kaksiteräisen miekan ilmestymistä: sillä he saavat valkoisen kiven todistuksena heidän täydellisestä vanhurskautuksestaan ja kirkastamisestaan; ja heidät esitetään Isälle virheettöminä, ilman tahraa ja ryppyä olevina, jotka loistavat uuden olemuksensa täydellisyydessä.
Tähän valkoiseen kiveen liittyy läheisesti uusi nimi, joka on kirjoitettu siihen ja jonka ainoastaan ne voivat lukea, jotka ovat sen saaneet. Nimi ilmaisee Raamatussa ihmisen luonteenpiirteitä. Se tietty ominaisuutta, joka erottaa ihmisen toisista ihmisyksilöistä, on hänen nimensä. Siksi on aivan luonnollista, että täydellisyydessä saavat Jumalan lapset uuden nimen, joka vastaa heidän olemustaan täydellisyydessä. Tämän armotalouskauden aikana kuvaa heidän nimensä niin usein epätäydellisyyttä ja kurjuutta, sekä fyysistä että hengellistä epätäydellisyyttä. Periaatteessa on heillä jo tuo uusi nimi Kristuksessa. Mutta tuon uuden nimen kirkkautta peittää niin suurelta osin vanhan synnin nimen pimeys, että se harvoin tulee esiin. Synti hallitsee heitä usein. Lisäksi vihaa maailma heitä ja lisää usein heidän ulkonaista kurjuuttaan tämän armotalouskauden aikana. Mutta iankaikkisessa valtakunnassa on toisin. Jos he kestävät ja voittavat ja ovat uskollisia kuolemaan asti, he pääsevät kerran iankaikkiseen kirkkauteen. Ja siinä täydellisessä tilassa heidän uuden olemuksensa kirkkaus loistaa kaikessa loistossaan keskeytymättä.
Ja vielä lisäksi: kaikki pyhät eivät tule olemaan samanlaisia, niin että he muodostaisivat loputtoman monotonisen samanlaisten olentojen joukon. Täydellisyydessä ei eri yksilöiden välinen eroavuus himmene. Päinvastoin, siellä tulee oleman loppumattoman runsas yksilöiden kirjo. Myös taivaassa tulee olemaan yksilöllisyyttä. Yksilöiden persoonallisuus tulee jopa korostumaan aina täydellisyyteen asti. Sentähden sanotaan tekstissämme, että ainoastaan ihminen itse pystyy tietämään nimensä. Jopa jo täällä maan päällä on niin, että loppujen lopuksi ainoastaan ihminen itse tuntee itsensä; emmekä me pysty koskaan tunkeutumaan toisen ihmisen persoonan salattuihin syvyyksiin. Mitä suurempi ja syvempi henkilön persoonallisuus on, sitä vaikeampaa on selittää häntä täysin. Mitä pintapuolisempi ja merkityksettömämpi joku on, sitä helpompaa on tutkiskella häntä. Täydellisyydessä korostuu persoonallisuus ja kehittyy korkeimpaan kirkkauteensa, niin että ainoastaan pyhät itse tietävät oman nimensä. Näin uusi ihmiskunta kirkastaa Jumalaa. Siinä loistaa Jumalan kuva kaikessa jumalallisessa täyteydessään ja kauneudessaan loistaen ikäänkuin Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta kaikkiin Hänen ruumiinsa jäseniin ja saavuttaen täyteytensä, ei jokaisessa pyhässä erikseen, vaan pikemminkin kokonaisuuden sopusoinnussa. Vain jokainen itse tietää nimensä. Jokainen yksittäinen Jumalan lapsi ilmentää silloin omaa hänelle ominaista vivanhdettaan Jumalan kuvasta. Ja yhdessä uuden luomakunnan kanssa he ilmentävät suuressa ja mitä kauneimmassa harmoniassa Jumalan kuvan ihmeitä.
Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo.
Mitä Henki sanoo?
Valvokaa älkääkä poistako seurakuntakurin vartiomiestä, niin että pahat pääsevät Kristuksen seurakunnan keskuuteen. Älkää antako heidän koskaan hälventää eroa seurakunnan ja maailman välillä, niinkuin Bileam yritti poistaa Israelin ja Mooabin välisen rajan. Lopuksi on uskollisten aina pidettävä Kuninkaansa kunniaa yllä maailman keskellä, jossa Saatanalla on valtaistuimensa ja asuntonsa.
Sillä sille, joka voittaa, annetaan syötäväksi salattua mannaa, niin että hän tulee kylläiseksi pelastuksen siunauksista iankaikkisessa elämässä. Sille, joka voittaa, annetaan valkoinen kivi, joka on hänen vanhurskauttamisensa ja puhdistamisensa kivi Karitsan veressä. Hänelle annetaan uusi nimi, joka ilmentää hänen uutta ja iankaikkista olemustaan, nimi, jonka ainoastaan hän itse tietää, nimi, joka määrittelee tarkalleen hänen paikkansa siinä siunatussa joukossa, joka kerran kokoontuu Jumalan ja Karitsan valtaistuimen ympärille ja joka ilmentää kaikessa täydellisyydessään ja loistossaan meidän Jumalamme kuvaa.
Alkuperäinen artikkeli: Behold He Cometh Chapter 6 by Herman Hoeksema
Osa 7, Seurakunta, jolla on taipumusta mystiikkaan | Sisällys
Alkuun | Ylöstempaus | Aabrahamille annetut lupaukset | Dispensationalismi | Salaliitto | Laittomuuden salaisuus | Maailmanuskonnon yhdistävä tekijä |Päästä meidät pahasta | Parantuminen hänen siipiensä alla | Taikuuden oppipojat 1/2 | Taikuuden oppipojat 2/2 | | Evankelisten viehtymys mystiikkaan | Vanhasta gnostilaisuudesta uuteen aikakauteen 1/2 | Vanhasta gnostilaisuudesta uuteen aikakauteen 2/2 | Uushengellisyys
Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Neuvonta | Opillista | Lopun ajat