(Ilmestyskirja 2:1-7)
1. "Kirjoita Epheson seurakunnan enkelille: näitä sanoo se, joka seitsemän tähteä pitää oikiassa kädessänsä, joka käy seitsemän kultaisen kynttiläjalan keskellä (Biblia):
2. Minä tiedän sinun tekosi ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi, ja ettet voi pahoja sietää; sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseänsä apostoleiksi, eivätkä ole, ja olet havainnut heidät valhettelijoiksi;
3. ja sinulla on kärsivällisyyttä, ja paljon sinä olet saanut kantaa minun nimeni tähden, etkä ole uupunut. 4. Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.
5. Muista siis, kusta lankesit pois, ja tee parannus, ja tee niitä ensimäisiä töitä; vaan jos ei, niin minä tulen sinulle pian ja syöksen kynttiläjalkas pois sialtansa, ellet sinä tee parannusta. (Biblia)
6. Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan.
7. Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan paratiisissa.'
Ilmestyskirjan 2. ja 3. luku sisältävät Herran Aasian seitsemälle seurakunnalle osoittamat seitsemän kirjettä. Jotta voisimme ymmärtää nämä sanomat meidän on pidettävä mielessämme näiden seitsemän seurakunnan suhde seitsemään kultaiseen kynttilänjalkaan Ilmestyskirjan 1:9-20:n näyssä. Viimeksimainitut symboloivat seurakuntaa sen ihannetilassa, täydellisenä ja pyhänä, jonka valo ja elämä on Kristuksessa. Se ei voi koskaan tuhoutua. Yhtäkään niistä ei voida koskaan siirtää paikoiltaan. Jos maanpäällinen seurakunta olisi täysin noiden kynttilänjalkojen symboloiman seurakunnan kaltainen, näiden kahden Ilmestyskirjan luvun sisältämät sanomat eivät olisi tarpeen eivätkä edes sopivia. Mutta Aasian seitsemän seurakuntaa edustavat maanpäällistä seurakuntaa, joka on olennaisilta osiltaan pyhä, mutta yhä epätäydellinen, maallinen ja jolle ovat luonteenomaisia monet viat ja synnit. Sentähden niille tulee nuhdetta ja kehotuksia ja jopa tuomion ja tuhoutumisen uhkauksia. Paikallisseurakunnan kynttilänjalka voidaan tosiaankin siirtää paikaltaan. Maanpäällisen seurakunnan asema seurakunnan ilmentymänä, jota seitsemän kultaista kynttilänjalkaa symboloivat, voi päättyä.
On niitä, jotka kannattavat näkemystä, jonka mukaan meidän on käsitettävä näiden seitsemän sanoman, jotka kuvaavat seitsemää erilaista seurakunnan ilmenemismuotoa maan päällä, tarkoittavan seitsemää eri vaihetta maanpäällisen seurakunnan historiassa. Tämän näkemyksen mukaan seurakunnan kehityksessä voidaan erottaa samassa järjestyksessä seurakunnassa vallitseva tila niinkuin ne esiintyvät näissä Aasian seitsemälle seurakunnalle osoitetuissa kirjeissä. Tämän käsityksen mukaan koskisi kukin näistä seitsemästä sanomasta tiettyä tämän armotalouskauden ajanjaksoa aina Johanneksen ajasta Kristuksen toiseen tulemukseen tai joidenkin mukaan "ylöstempaukseen", jolloin Kristus tempaa seurakuntansa yläilmoihin.
Tällainen käsitys on kuitenkin kestämätön. Jo se tosiseikka, että näiden kirjeiden kirjoittamisen aikana ei seurakunnilla ollut yhtä yhteistä piirrettä, vaan sen sijaan niistä annetaan seitsenkertainen kuvaus—toisin sanoen se tosiasia, että nuo seitsemän seurakuntaa olivat todella olemassa samanaikaisesti— puhuu tällaista käsitystä vastaan. Laodikea oli olemassa rinta rinnan Efeson kanssa; Sardis oli olemassa samaan aikaan kuin Filadelfia; ja Smyrna, Pergamo ja Tyatira olivat olemassa samanaikaisesti. Sitäpaitsi ansaitsee tällaisen näkemyksen historia varmastikin Godetin huomion: "Tällaisen käsityksen perusteella voidaan eittämättä onnistua saamaan aikaan joitakin nerokkaasti laadittuja harmonisia havaintoja, mutta ne ovat aina luonteeltaan mielivaltaisia". Meidän on siis hylättävä tuo käsitys.
Tällaisessa tulkinnassa on kuitenkin hiven totuutta. Vaikka vakaumuksemme onkin, että noiden seitsemän seurakunnan on käsitettävä edustavan maailmassa olevaa seurakuntaa minä tahansa tämän armotalouskauden aikana, niin että minä tahansa ajankohtana voidaan nähdä nämä seitsemän seurakunnan tyyppiä, eivät nämä seitsemän seurakuntatyyppiä ole kuitenkaan yhtä selvästi havaittavissa kaikkina maanpäällisen seurakunnan historian ajanjaksoina. On aikoja, jolloin Efeson seurakunnan piirteet ovat vallitsevina seurakunnassa; toisina aikoina ovat taas Smyrnan seurakunnan ominaisuudet eniten esillä. Seurakunnan historiassa on aikoja, jolloin intellektualismi, dogmaattisuus tai tunnustuskuntaisuus ovat huomattavimpia piirteitä; toisina aikoina ovat taas tunneperäisyys, herätyshenkisyys tai pietismi vallitsevina piirteinä; toisina aikoina taas käytännöllisyys tai välinpitämättömyys periaatteita ja oppeja kohtaan. Joinakin aikoina joutuu seurakunta koetusten ja vainojen ahjoon, joissa sitä puhdistetaan kuin tulessa; toisina aikoina se saa taas nauttia rauhan ja levon kausista. Kaikkina aikoina voidaan nähdä noiden Aasian seitsemän seurakunnan piirteet maailmassa olevassa seurakunnassa, mutta vuorotellen voivat nuo eri seurakuntien piirteet olla esillä voimakkaammin kuin toiset. Tältä pohjalta voimme hyvinkin olettaa, että vaikka seurakunnat esitetäänkin maantieteellisessä järjestyksessä, niissä on kuitenkin nähtävissä tietynlainen seurakunnan kehityskulku: tuo kehitys kulkee Efesosta Laodikeaan. Tämän armotalouskauden lopulla seurakunta tulee muistuttamaan Laodikean seurakuntaa. Väitämme siis, että nuo seitsemän seurakuntaa edustavat koko seurakuntaa sellaisena kuin se on maailmassa minä tahansa historian jaksona ja hylkäämme käsityksen, jonka mukaan kukin niistä edustaisi rajallista uuden armotalouskauden seurakunnan historian jaksoa uskoen kuitenkin, että yleisesti ottaen nämä seurakunnat esitetään järjestyksessä, joka kuvaa maanpäällisen seurakunnan kehitystä.
Mitä tulee noiden Aasian seitsemälle seurakunnalle osoitetun kirjeen muodolliseen puoleen, on tuotava esiin, että ne sisältävät samoja piirteitä. Kukin kirje alkaa sen seurakunnan enkelille osoitetuilla sanoilla, jolle kirje on lähetetty; sitä seuraa välittömästi näiden eri seurakunnille lähetettyjen sanomien Lähettäjän, seurakuntansa Herran itsensä esittely. Näille Herran itsensä esittäytymisille on tyypillistä, että ne on esitetty ilmaisuin, jotka ovat peräisin tai joihin viitataan näyssä Kristuksesta seitsemän kultaisen kynttilänjalan keskellä jakeissa 1:9-20. Jokaiseen näistä Herran itsensä esittelyyn on valittu sellaisia ilmauksia, jotka liittyvät sen seurakunnan erityiseen tilaan, jolle kirje on osoitettu. Esimerkiksi Herra esittelee itsensä seurakunnalle, joka on menettänyt ensi rakkautensa ja jota uhataan tuomiolla, että sen kynttilänjalka siirrettäisiin pois paikaltaan, Sinä, joka kävelee kultaisten kynttilänjalkojen keksellä. Ahdistuksessa olevalle seurakunnalle, jota rohkaistaan lupaamalla sille elämän kruunu, Herra esittelee itsensä ensimmäisenä ja viimeisenä, Sinä, joka oli kuollut, mutta joka elää nyt. Näin tapahtuu kaikissa kirjeissä. Tämän Herran esittäytymisen jälkeen seuraa kuvaus kunkin seurakunnan erityisestä tilasta, yleensä mainitsemalla ensin seurakunnan kiitosta ansaitsevat piirteet, jos niitä on. Poikkeuksena tästä säännöstä ovat Sardis ja Laodikea: niistä ei mainita mitään hyvää. Toisaalta erottautuvat Smyrnan ja Filadelfian seurakunnat siinä, että ne saavat ainoastaan kiitosta ja rohkaisua; niistä ei löydetä mitään nuhdeltavaa. Ja lopuksi päättyy jokainen kirje kehotukseen, joka sisältää lupauksen tai uhkauksen tuomiosta tai molemmat, riippuen kirjeen vastaanottavan seurakunnan tilasta.
Kiinnitämme nyt huomiomme ensimmäiseen näistä seitsemästä sanomasta, joka on osoitettu Efeson seurakunnalle.
Efeson kaupunki sijaitsi Vähän Aasian länsirannikolla, noin 60 km koilliseen Patmoksesta. Se oli tärkeä kaupunki, rikas kauppakaupunki ja myös kuuluisa kulttuuristaan. Mutta sillä oli myös huono maine sen häpeällisen epäjumalanpalvonnan takia, sen kuuluisan jumalatar Dianan kunniaksi rakennetun temppelin takia, sen kevytmielisyyden ja yleensäkin maailmallisuuden takia. Sitä voitaisiin verrata oman aikamme metropoleihin rikkauksineen ja ylellisyyksineen, joissa ihmiset etsivät viihdettä, joissa elämä on huoletonta ja pinnallista, paheellista ja täynnä sosiaalisia epäkohtia. Meidän on kiinnitettävä huomiota siihen, että Herra oli perustanut seurakuntansa tällaiseen maailmankaupunkiin. Seurakunnan asema tällaisessa suurkaupungissa on vaikea, ainakin vaikeampi kuin maaseutuseurakunnilla. Maailmallinen elämä sykkii suurkaupungeissa. Siellä ovat vastakohdat jyrkimmillään.
Minkään seurakunnan ei kuitenkaan pitäisi kaihtaa suurkaupunkia ja hakeutua maaseudun eristyneisyyteen. Herra haluaa seurakuntansa olevan maailmassa, vaikkei se voikaan koskaan olla maailmasta. Se on kutsuttu olemaan maailman keskellä Hänen armonsa ilmentymä, niin että se voi antaa valonsa loistaa ja olla ylistykseksi Hänelle, joka sen kutsui pimeydestä ihmeelliseen valoonsa.
On kaikki syyt uskoa, että Efeson seurakunta oli aikoinaan eräs vahvimmista ja kukoistavimmista seurakunnista tuossa uuden armotalouskauden varhaisvaiheessa. Se oli saanut nauttia eräiden kaikkein suurimpien, innokkaimpien ja kykenevimpien Herramme palvelijoiden uurastuksesta. Paavali oli ollut siellä kolmeen otteeseen, aluksi vain lyhyen aikaa, mutta toisen lähetysmatkansa aikana hän viipyi Efeson seurakunnassa lähes kolme vuotta, jona aikana, kuten hän itse todistaa, hän teki työtä öin ja päivin jopa kyyneliin saakka julistaen heille koko Jumalan neuvon. Myös suuren pakanain apostolin hengellinen poika, Timoteus oli toiminut siellä rakentaen hengellisen isänsä laskemalle perustukselle. Ja opetuslapsi, jota Jeesus rakasti, oli viettänyt monta vuotta Efeson uskovien keskuudessa tehden kovasti työtä uskollisesti. puhuaksemme oman aikamme kieltä oli Efeson seurakunta saanut nauttia aikansa parhaiden saarnamiesten työstä. Hän, joka pitää kädessään seitsemää tähteä oli siunannut tätä seurakuntaa runsaasti.
Ja näiden Kristuksen palvelijoiden vaivannäkö ei ollut ollut turhaa. Päinvastoin, sinäkin ajankohtana, jolloin Johannes määrätään kirjoittamaan tämä sanoma Efeson seurakunnalle, heidän työnsä hedelmä on selvästi havaittavissa. Sillä voimme ensiksikin todeta, että Efeson seurakunta oli opillisesti vahva. Tämä käy ilmi Herran itsensä kuvauksesta tästä seurakunnasta tässä kirjeessä. Herra todistaa, että seurakunta oli "koetellut niitä, jotka sanovat itseänsä apostoleiksi, eivätkä ole" ja että se oli "havainnut heidät valhettelijoiksi". Nämä sanat viittaavat ensiksikin siihen, että Efeson uskovat olivat opillisesti terveitä ja vahvoja. On totta, että he osoittat harjoittavansa lisäksi seurakuntakuria; mutta huomaa, että kurinpito kohdistui niihin, jotka kutsuivat itseään apostoleiksi, mikä viittaa siihen, että kurinpidossa oli kysymys opillisista asioista. Tosi apostolit olivat miehiä, joilla oli auktoriteettia ja joita Kristuksen Henki ohjasi erehtymättömästi kaikkeen totuuteen. He olivat Kristuksen välittömiä todistajia, jotka todistivat Hänen kärsimisestään ja ylösnousemuksestaan. Heidän sanansa oli evankeliumi. Sillä oli erehtymätön auktoriteetti, itsensä seurakunnan Kuninkaan auktoriteetti.
Seurakunta oli tietoinen siitä tuohon aikaan, niinkuin käy ilmi useasta Uuden Testamentin kohdasta. He tekivät selvän eron apostolin sanan ja muiden sanan välillä. Tämän takia apostoli Paavali katsoi toisinaan hyväksi puolustaa apostoliuttaan seurakunnissa. Aina kun väärät opettajat yrittivät tehdä tyhjäksi hänen vaikutuksensa seurakunnassa, he hyökkäsivät hänen apostolinauktoriteettiaan vastaan tietäen, että he pystyivät vastustamaan hänen opetuksensa sisältöä ainoastaan tällä tavoin. Nyt voimme lukea tästä Efeson seurakunnalle osoitetusta kirjeestä, että heidän keskuuteensa oli ilmestynyt miehiä, jotka kutsuivat itseään apostoleiksi. Ilmeisesti he väittivät olevansa apostoleita saavuttaakseen opillisen auktoriteetin aseman seurakunnassa. He väittivät olevansa Jumalan innoittamia ja vaativat sen perusteella opetuksensa ehdotonta hyväksyntää. He opettivat väärää oppia ja vaativat itselleen sitä varten apostolin auktoriteettiasemaa. Efeson seurakunta oli siis koetellut periaatteessa opillista kysymystä. Teksti ei kerro meille, keitä nämä väärät apostolit olivat; mutta olemme taipuvaisia uskomaan, että he olivat samoja kuin samassa kirjeessä mainitut nikolaiitat. Miten asia sitten lieneekin, on kuitenkin varmaa, että he opettivet oppia, joka poikkesi apostolien opetuksesta. Mutta seurakunta oli koetellut heidät ja heidän oppinsa. Luultavasti oli nämä "apostolit" koeteltu julkisesti ja huolimatta siitä, että he väittivät olevansa apostoleita, oli seurakunta havainnut heidät valehtelijoíksi ja torjunut heidän oppinsa.
Se johtopäätös tästä, että Efeson seurakunta oli opillisesti terve ja tunsi hyvin evankeliumin totuuden, on oikeutettu. Miten he muuten olisivat voineet paljastaa näiden väärien apostolien valheen? Ainoastaan ne, joilla itsellään on terve totuus, voivat paljastaa eksytyksen, missä ikinä sitä sitten ilmeneekin ja minkälaiseen auktoriteettiin vedoten sitä sitten julistetaankin. Mutta missä tieto totuudesta puuttuu, on seurakunta avuttoman altis kaikille opintuulille. Tämä on eräs niistä pääsyistä siihen, että seurakunta on niin kurjassa jamassa. Totuutta ei tunneta, tosi oppia ei rakasteta, Jumalan Sanaa ei opeteta tuntemaan. Niinpä on aikamme seurakunta helposti harhaanjohdettavissa ja kaikenlasiten väärien oppien heiteltävänä. Efesossa oli toisin. Siellä tunnettiin totuus. Ja jos siellä tunnettiin totuus, siellä täytyi myös olla Raamatun tutkimista ja oikean opin periaatteiden opetusta. Sillä ilman jatkuvaa ohjasuta saarnaamalla ja opettamalla ei totuuden tuntemista voida ylläpitää. Sentähden oli Efeson seurakunnassa tätä kaikkea. He kykenivät erottamaan oikean ja väärän opin välillä ja siten he voivat tuomita ne, jotka väittivät olevansa apostoleita, mutta eivät olleet. Efeson seurakunta oli opillisesti terve.
Sama johtopäätös voidaan vetää jakeen 6 toteamuksesta: "Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan". Mitään varmaa ei tiedetä tämän lahkon alkuperästä. Sen nimi tulee luultavasti heidän johtajansa nimestä, Nikolauksesta, jota ei kuitenkaan pidä yhdistää Apostolien tekojen 6:5:ssä mainittuun diakoniin. Herra puhuu tässä heidän teoistaan, jotka perustuivat väärään oppiin. Se käy ilmi käsittelemämme luvun jakeista 14 ja 15, jossa Pergamon seurakunnalle sanotaan: "Mutta minulla on vähän sinua vastaan: sinulla on siellä niitä, jotka pitävät kiinni Bileamin opista, hänen, joka opetti Baalakia virittämään Israelin lapsille sen viettelyksen, että söisivät epäjumalille uhrattua ja haureutta harjoittaisivat. Niin on myös sinulla niitä, jotka samoin pitävät kiinni nikolaiittain opista." On selvää, että nämä nikolaiitat, joista tarkemmin Pergamon seurakunnalle osoitetun kirjeen yhteydessä, olivat vääriä opettajia, miehiä, jotka levittivät vääriä oppeja ja viettelivät siten seurakunnan hegelliseen haureuteen ja luopumukseen. Nyt Herra todistaa Efeson seurakunnasta, että he vihasivat nikolaiittain tekoja. Tämä merkitsee sitä, että heidän väärät oppinsa tunnistettiin selvästi ja torjuttiin. Tämä johtaa myös siihen päätelmään, että Efeson uskovilla oli terve oppi ja että he tunsivat hyvin Jumalan Sanaa.
Tähän saakka havaitsemamme perusteella on myös selvää, että Efeson seurakunta oli uskollinen seurakuntakurin toteuttamisessa. Yleensä se voidaan yhdistää terveeseen oppiin. Missä toinen näistä kahdesta esiintyy, löytyy yleensä toinenkin. Missä seurakunta on veltto seurakuntakurin suhteen, ei opinkaan terveys säily kauan. Kristillinen kurinpito on seurakunnan reaktio kaikkea pahuutta vastaan niin elämässä kuin opissakin sekä Jumalan Sanan saarnaamisen että henkilökohtaisen nuhtelun ja lopulta jopa seurakunnasta erottamisen kautta. Tässäkin suhteessa on aikamme seurakunta säälittävän heikko ja puutteellinen. On käytännöllisesti katsoen unohdettu kokonaan taivasten valtakunnan avaimet. Mutta käsittelemme tätä asiaa tarkemmin tarkastellessamme Pergamon seurakunnalle lähetettyä kirjettä. Efeson seurakunta oli uskollinen seurakuntakurin toteuttamisessa. Se käy ilmi siitä, miten he koettelivat väärät profeetat. Mitään ei voida esittää sitä käsitystä vastaan, että he koettelivat nämä väärät opettajat julkisesti ja erottivat heidät lopulta seurakunnasta. Mutta lisäksi Herra kirjoittaa tälle seurakunnalle: "...ettet voi pahoja sietää" (jae 2). Tämä tarkoittaa sitä, että sellaisia, jotka toivat seurakuntaan pahuutta opissa tai elämässä, ei tässä seurakunnassa siedetty. Pahantekijät eivät saaneet sijaa Efeson uskovien keskuudessa; ja jos he siinä onnistuivatkin jonkin aikaa, he eivät voineet tuntea oloaan kotoiseksi siinä, koska siellä saarnattiin puhdasta sanaa ja sen jäsenet antoivat oikean todistuksen. Mutta jos he jatkoivat pahantekoaan seurakunnassa, heidät erotettiin pyhien yhteydestä käyttämällä taivaan valtakunann avaimia. Seurakunta oli sekä opillisesti terve että myös uskollinen kristillisen seurakuntakurin soveltamisessa.
Eikä siinä kaikki. Efeson seurakunnan kiitettävät ominaisuudet eivät rajoitu opin terveyteen ja seurakuntakurin harjoittamiseen; seurakunnan uskovat ahkeroivat myös Herran töissä. Se ei siis ollut ainakaan tämän kirjeen kirjoittamisen aikaan kuolleen oikeaoppisuuden puuduttama seurakunta, seurakunta, jolla on älyllinen tieto totuudesta, mutta joka ei sovella sitä elämässään. Päinvastoin, Herra todistaa seurakunnasta: "Minä tiedän sinun tekosi ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi... ja sinulla on kärsivällisyyttä, ja paljon sinä olet saanut kantaa minun nimeni tähden, etkä ole uupunut" (jakeet 2 ja 3). Tämä on todellakin kaunis todistus, varsinkin, kun seurakunta oli lisäksi opillisesti terve ja harjoitti seurakuntakuria. Omana aikanamme on tosiaankin monia, jotka ylpeilevät nk. käytännön kristillisyydellään, jotka haluaisivat, että seurakunta ainoastaan raataisi maailmassa, "jotta maailmasta tulisi parempi paikka", mutta eivät välitä mitään opista. Opin tuntemus ja usko eivät merkitse mitään tai paljonkaan, jos asianomainen vain on halukas tekemään työtä ja palvelemaan. Näin ei ollut Efesossa; he säilyttivät evankeliumin, joka oli heille uskottu. Mutta toisaalta on myös olemassa seurakuntia, joita leimaa kylmä ja kuollut oikeaoppisuus ja älyllisyys, joissa korostetaan opin terveyttä, mutta joissa ei sovelleta totuutta elävään elämään eikä intoilla Herran työstä. Mutta tällaistakaan ei voida väittää Efeson seurakunnasta. Se ei ollut valinnut helppoa tietä Jumalan valtakunnassa. Se ei edennyt siitä, missä aita on matalin. Se teki työtä ja ahkeroi; ja se teki sen Kristuksen nimen tähden. Tämä ei tarkoita kaikenlaista työtä, vaan sellaista työtä, mikä on sopusoinnussa seurakunnan kutsumuksen kanssa pitää esillä elämän Sanaa, saarnata evankeliumia seurakunnan sisällä ja sen ulkopuolella. He todistivat Kristuksesta sanoin ja teoin. Heidän puheensa sinetöi heidän kutsumuksensa. Ja silloinkin, kun heidän uskollinen tunnustuksensa aiheutti heille vaikeuksia, vaati heitä kantamaan ristiään ja kärsimään Kristuksen kanssa, vaikka heidän palkkanaan olivatkin vain nuhteet ja halveksunta, he pysyivät uskollisina. Sillä Herra todistaa heistä, että heillä oli kärsivällisyyttä. Tämä toistetaan useaan kertaan. Se mainitaan jakeessa 2; toistetaan jakeessa 3 sanoin "ja sinulla on kärsivällisyyttä" ja sitten lisätään "ja paljon sinä olet saanut kantaa minun nimeni tähden". Ja kärsivällisyys on hengellinen hyve ja voima kestää kärsimystä ja koetuksia Kristuksen tähden. Äläkä vedä tästä sellaista johtopäätöstä kirjeen loppuosan perusteella, että tämä olisi kuulunut menneisyyteen ja ettei seurakunnalla enää ollut kärsivällisyyttä eikä uskollisuutta opissa ja elämässä. Sillä se olisi virhe, mikä käy ilmi siitä, mitä Herra lisää: "etkä ole uupunut". He olivat yhä opillisesti vahvoja, uskollisia seurakuntakurin toteuttamsiessa, innokkkaita Herran työssä ja halukkaita kantamaan ristiään ja kärsimään Kristuksen kanssa kärsivällisinä.
Kaiken edellä esitetyn perusteella olisimme ehkä taipuvaisia vetämään sen johtopäätöksen, että Efeson seurakunta oli lähes täydellinen. Mutta silloin erehtyisimme. Efeson seurakunta ansaitsee hyvin vakavat nuhteet. Efeson seurakunnalta puuttui jotain. Sen sisäisessä elämässä oli tietty vika, joka oli ehkä kätketty ihmisten silmiltä, mutta jonka Herra tiesi, Herra, joka tutkii munaskuut ja sydämen. Vika oli niin vakava, että se johtaisi seurakunnan tuhoon ellei se tekisi parannusta. Jokin nakersi seurakunnan elämän juuria, mikä aiheuttaisi sen kuoleman ellei sitä poistettaisi. Seurakunnan elämä oli haihtumassa pois.
Herra viittaa tähän vakavaan heikkouteen sanoessaan: "Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi" (jae 4). Näillä sanoilla kuvattua tilaa on usein verrattu yksityisen kristityn vastaavanlaiseen tilaan. Ehkä olemme kokemuksiemme kautta tehneet tuttavuutta tällaisen ensirakkauden menettämisen kanssa. Välittömästi kääntymyksemme jälkeen, varsinkin jos kääntymyksemme tapahtui merkittävällä tavalla ja äkkiä, henkemme oli innoissaan ja tunsimme syvää rakkautta Herraa kohtaan. Sydämissämme sykki pyhä päämäärä. Pelastuskokemuksemme sai meidät tuntemaan runsasta kiitollisuutta. Me rakastimme Jeesuksesta puhumista ja Hänen rakkaudestaan todistamista. Halusimme vilpittömästi pyhittää elämämme, kaikkemme, Hänelle, joka rakasti meitä aina kuolemaan asti ja jonka voimasta meidät siirrettiin pimeydestä valoon, kuolemasta elämään. Mikään ei tuntunut olevan liian vaikeaa uskollemme. Meistä tuntui aivan mahdottomalta, että koskaan olisimme uskottomia Hänelle, johon sydämemme olivat yhdistyneet rakkaudessa. Mutta sitä seurasi toisenlainen vaihe.
Alkuinnostus viileni. Emme olleet enää yhtä innokkaita hengessämme kuin ensirakkautemme aikaan. Kävi ilmi, ettemme olleet saavuttaneet täydellisyyttä, että synti toimi yhä jäsenissämme, että teimme usein pahaa, kun halusimme tehdä hyvää. Ehkä huolestuimme omasta tilastamme ja aloimme miettiä, oliko kääntymyksemme ollut todellinen. Olimme jättäneet ensi rakkautemme! Tätä kuvausta kristityn yksilön kokemuksesta on usein käytetty selittämään Herran Efeson seurakunnalle lausumia sanoja: "Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi". Mutta tällainen vertailu ei ole kuitenkaan aivan oikea. Kuvaamassamme kristityn yksilön kokemuksessa on jotain hyvin normaalia. Sellaisessa ei ole mitään hälyttävää. Tosiasia on, että uskovan kokemuksessa Kristuksen rakkaudesta oli suurelta osin kysymys tunteista. Hän oli hengellisen kiihtymyksen tilassa, joka ei voinut kestää. Hänen todellinen tilansa ei vastannut tunteiden tasoa. Todellisuuden oli pakko tulla ilmi ennemmin tai myöhemmin. Ja silloin kävi ilmi, ettei hän ollut lähelläkään täydellisyyttä niinkuin oli aluksi kuvitellut. Hänen alkuinnostuksensa hehku viileni. Ja tuo muutos, joka aiheutti uskovan tietoisuudelle murhetta, sisälsi hyvin todennäköisesti hengellisen elämän ja rakkauden syvenemistä. Sitä mukaa kuin tuo ensimmäisen rakkauden kokemus, joka perustui suurelta osin tunteisiin, haihtui, tuli tilalle syvemmän rakkauden muoto, joka oli lähtöisin sydämestä ja perustui pyhitettyyn tahtoon. Ja sikäli kuin tuo Jumalan lapsen kokemus on normaali, sitä ei voida verrata Efeson seurakunnan epänormaaliin tilaan, josta Herra sitä nuhtelee.
Efeson seurakuntaa ei voida myöskään verrata niihin oman maamme seurakuntiin, jotka tarvitsevat aika ajoin herätyksiä pysyäkseen tunteidensa puolesta hengissä. Tällainen seurakunta on heikko, hengellisesti aneeminen, joka tarvitsee yhä vahvempia hengellisten sensaatioiden aikaansaamia sytykkeitä pysyäkseen pystyssä. Se ei ole saanut opetusta totuuteen eikä ole tottunut terveeseen oppiin ja sentähden se ei ole juurtunut kunnolla Kristukseen. Se elää hengellisten tunteiden varassa. Kun pastorin omat sensaatiovarastot on käytetty loppuun, hänen seurakuntansa kuihtuu; ja silloin se tarvitsee jonkun maata kiertävän saarnaajan entistä vahvempia, järisyttävämpiä ja sensaatiomaisempia sanomia, jotka toimivat ikäänkuin elvytyspiikkeinä niiden seurakuntien keskuudessa, joissa niitä esitetään. Mutta tämä ei ole oikea kuva Efesosta. Se ei ollut heikko seurakunta, joka eli tunteidensa varassa. Se oli terve ja tunsi totuuden hyvin, ja se olisi totisesti koetellut monet aikamme herätyssaarnaajat ja todennut heidät valehtelijoiksi.
Ei, vaan kun Jeesus esittää syytöksensä Efeson seurakuntaa vastaan siitä, että se oli hylännyt ensirakkautensa, Hän viittaa rakkauteen sen syvimmässä merkityksessä, todelliseen rakkauteen Jumalaa kohtaan Kristuksessa, joka on seurakunnan tosi elämä. Ja Herra toteaa, että Efeson seurakunta oli hylännyt tämän rakkautensa, sellaisena kuin se oli aluksi täyttänyt sen. Tämä oli hyvin vakava asia. Ellei seurakuntaa parannettaisi, se kuolisi. Sillä rakkaus Jumalaan Kristuksessa on kaiken hengellisen elämän syvin lähde. Jos seurakunta hylkää tuon rakkauden, sen elämän hengellinen lähde kuivuu.
Tämän takia luonnehdimme Efeson seurakuntaa seurakuntana, jonka rappio on alkamassa.
Ensirakkauden hylkäämisessä meidän on tunnistettava kaiken maailmassa olevan seurakunnan luopumuksen alku. Ei ole totta, että rappion alkua olisi etsittävä totuudesta eksymisestä tai seurakuntakurin lipsumisesta tai taipumuksesta maailmallisuuteen. Kaikki nämä saattavat olla sen ilmenemismuotoja, hengellisen rappion ensimmäisiä merkkejä; mutta ne eivät ole sen alkusyy. Se, että Efeso on ensimmäinen niiden seitsemän seurakunnan sarjassa, joille nämä kirjeet on osoitettu, ei ole sattumanvaraista tai merkityksetöntä. Se on merkittävää. Matka Efesosta Laodikeaan saattaa näyttää pitkältä, mutta se on väistämätön. Seurakunta, joka hylkää ensirakkautensa, menettää lopulta kaikki hengelliset aarteensa.
Tämä on hyvin vakava opetus aikamme seurakunnalle! Miten paljon valituksia esitetäänkään aikamme maanpäällistä seurakuntaa kohtaan! Miten välinpitämättömältä se vaikuttaakaan opin suhteen! Miten tietämätön se onkaan Jumalan valtakuntaan kuuluvista asioista! Miten perinpohjaisesti se laiminlyökään taivasten valtakunann avaimet! Miten haureelliseksi se onkaan tullut liittoutuessaan maailman kanssa, etsiessään enemmän täällä alhaalla olevia asioita kuin ylhäällä olevia asioita! Totta, mutta jos kaikkien näiden seurakunnan tai sen, joka yhä kutsuu itseään seurakunnaksi, ikävien sairauksien alkuperä voitaisiin jäljittää, huomaisit, että se olisi seurakuntien ensirakkauden hylkäämisessä. Miten sellainen seurakunta, joka on säilyttänyt ensirakkautensa, voisi mitenkään eksyä? Miten siitä voisi tulla välinpitämätön sitä totuutta kohtaan, joka on Jeesuksessa? Miten se voisi vajota sellaiseen surkeuteen, että se alkaisi sietää pahoja keskuudessaan? Miten sellaisista asioista kuin maalliset huvit, maailmalliset suhteet, maallisten aarteiden asettaminen taivaallisten aarteiden edelle voisi edes muodostua ongelmia seurakunnassa, joka on säilyttänyt ensirakkautensa? Meidän on hyvä käsittää tämä selvästi ja pitää se jatkuvasti mielessämme. Opin puhtauden vaaliminen on todellakin hyvä asia: sillä seurakunnalla, joka hylkää totuuden, ei ole mitään perustusta. Mutta muistakaamme, ettei ulkonainen opin puhtaus riitä, ja että sen itsensä on perustuttava Kristuksen rakastamiseen. Valvokaamme siis sentähden ja rukoilkaamme, että voisimme samalla, kun säilytämme totuuden puhtaana säilyttää rakkauden Jumalaan Kristuksessa!
Mieleesi nousee tietenkin kysymyksiä näitä asioita lukiessasi. Ensiksikin: miten on mahdollista, että seurakunta voi hyljätä ensirakkautensa? Eikö rakkaus ole armoon kuuluvaa? Eikö Pyhän Hengen vastustamaton toiminta vuodata rakkautta Jumalaa kohtaan? Miten tuon rakkauden sitten voisi hyljätä? Voidaanko siis luopua armosta? Vastauksena tähän kysymykseen sanommeä ensiksikin, että meidän on tehtävä ero yksityisen kristityn ja seurakunnan välillä. Armosta luopumista ei tosiaankaan voi tapahtua. Meidät on pelastettu armosta kerta kaikkiaan. Kerran uskova on aina uskova. Jos me siis kerran liitymme Herraan rakkauden sitein, olemme siten aina liittyneitä Häneen. Tietoinen uskomme saattaa toisinaan olla heikko; tietoinen rakkautemme saattaa usein olla puutteellista; Pyhän Hengen armon rukouksemme saattavat usein olla pelkkää huulten hyminää. Mutta meitä ei voida varmasti erottaa meidän Herrassamme Kristuksessa Jeesuksessa olevasta Jumalan rakkaudesta. Se johtuu siitä, että Hänen rakkautensa on ja pysyy aina ensimmäisenä, meidän rakkautemme ikuisena lähteenä Jumalaa kohtaan. Kukaan ei voi temmata meitä Hänen kädestään. Mutta se, mikä on mahdotonta yksityiselle uskovalle, saattaa tapahtua maailmassa olevalle seurakunnalle.
Yrittäkäämme havainnollistaa Efeson seurakunnan kehitystä. Herra puhuu sen ensirakkaudesta. Hän tarkoittaa sillä sitä rakkautta, joka täytti seurakunnan, kun se ensi kerran joutui kosketuksiin evankeliumin kanssa ja kutsuttiin pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen. Sitten oli Kristuksen rakkaus täyttänyt sen. Kaikki olivat olleet Kristuksen ruumiin eläviä jäseniä. Jokainen voi todistaa henkilökohtaisesta uskostaan ja osallisuudestaan Vapahtajaan. Tämä koski seurakunnan enkeliä; ja yhtä hyvin se koski seurakunnan jäseniä. Koettiin Kristuksen rakkautta. Se vaikutti kaikessa seurakunnan toiminnassa. Se ilmeni saarnoissa, jotka olivat enemmän kuin pelkkää kylmää opillisuutta. Ja se ilmeni jäsenten elämässä ja keskusteluissa. Jos olisit vieraillut seurakunnan perheissä tuohon aikaan, ei olisi ollut vaikea keskustella heidän kanssaan kristillisen elämän kokemuksellisesta puolesta. Koko seurakunta oli juurtunut Jumalan rakkauteen Kristuksessa Jeesuksessa ja ammensi motivaationsa siitä. Mutta sitten se kaikki oli muuttunut.
Efeson seurakunta oli jättänyt tuon ensirakkauden. Ei niin, että se olisi sammunut niiden sydämissä, joissa se kerran oli hehkunut. Ei, vaan seurakunnan koostumus oli muuttunut. Oli kulunut monia vuosia siitä, kun tuo ensirakkaus syttyi. Seurakuntaan oli liitetty uusia aineksia. Jotkut olivat liittyneet seurakuntaan ulkopuolelta ja toiset sen sisältä orgaanisen kasvun myötä. Ja seurakunta ei ollut valvonut. Se oli korostanut opin puhtauden tärkeyttä, uskollisuutta seurakuntakurissa, ahkeruutta Kristuksen seurakunnalle kuuluvassa työssä; mutta se oli laiminlyönyt korostaa henkilökohtaisen uskon ja rakkauden välttämättömyyttä Herraa kohtaan. Seurakunta oli kasvanut ulkonaisesti; sisäisesti se oli heikentynyt. Monet niistä, jotka olivat liittyneet seurakuntaan, eivät olleet israelilaisia sanan hengellisessä merkityksessä, heillä ei ollut rakkautta Herraa kohtaan. He kykenivät puhumaan totuudesta objektiivisesti, mutta heillä ei ollut mitään tietoa sen kokemisesta sydämessä. Ja tämä joukko oli lisääntynyt. Se sai yhä lisää vaikutusvaltaa seurakunnassa. Siitä oli tullut suorastaan hallitseva joukko. Seurakunnassa oli tietenkin edelleen niitä, joilla oli rakkaus Herraan. Mutta he eivät olleet enää enemmistönä seurakunnassa. Ja näin seurakunta oli hylännyt ensirakkautensa. Mitä ei koskaan voitaisi sanoa yksityisestä uskovasta, oli varmasti totta Efeson seurakunnasta: "Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi".
Mutta nyt kysyt toisen kysymyksen: jos siis seurakunta oli hylännyt ensimmäisen rakkautensa, kuinka saattoikaan Herra todistaa siitä niin kauniisti kirjeessään? Miten se voi olla vielä opillisesti puhdas, uskollinen seurakuntakurissa ja ahkera Herran työssä uupumatta?
Meidän on muistettava, että Herra kirjoittaa tämän varoituksen seurakunnalle sen hengellisen rappion ensi vaiheissa. Sen luopumus ei ollut vielä edennyt pitkälle. Lähemmin tilannetta tarkastellessamme meidän on muistettava, että seurakunnassa oli vielä niitä, joiden sydämissä asui rakkaus Herraa kohtaan, jotka eivät olleet unohtaneet seurakunnan ensirakkauden aikoja. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö se, että Herra saattoi puhua niin kauniisti seurakunnasta, johtunut suurelta osin noiden elävien jäsenten vaikutuksesta. Mutta kolmanneksi ei pidä unohtaa sitä, että seurakunta voi ajelehtia eteenpäin jonkin aika perinteen voimasta. Näin oli epäilemättä myös Efeson kohdalla. Ensirakkautensa aikoina oli seurakunta nähnyt vaivaa pitääkseen Jeesuksen Sanan, tunteakseen totuuden, ohjatakseen nuoria ja vanhoja ja karkottaakseen keskuudestaan pahat; ja se oli ahkeroinut Herran työssä. Nyt oli seurakuntaa motivoinut voima alkanut vähetä. Mutta samoin kuin höyrylaiva jatkaa merellä matkaa näennäisesti samaa vauhtia senkin jälkeen, kun moottori on sammutettu, samoin tuntui Efeson seurakunta jatkavan toimintaansa entiseen malliin sen rakkauden voimasta, joka sitä oli aluksi motivoinutkin. Efeson seurakunta toimi edelleen aktiivisesti Herran työssä uupumatta osittain seurakunnassa vielä läsnäolevan rakkauden ansiosta ja osittain perinteen vaikutuksesta. Ja näin meillä on seurakunta, joka on opillisesti terve, uskollinen seurakuntakurin toteuttamisessa ja aktiivinen Herran työssä, mutta ilman sen ensirakkaudesta lähtevän motivaation voimaa!
Se on rappionsa alkuvaiheessa oleva seurakunta!
Kun otamme huomioon tämän Efeson seurakunnan vakavan vian, emme hämmästy sitä, että Herra nuhtelee sitä jyrkästi ja kehottaa sitä tekemään viipymättä parannuksen. Tämä kehotus on ilman muuta osoitettu ensisijaisesti seurakunnan enkelille ja sen seurakuntavirkojen haltijoille, joiden kutsumuksena on valvoa laumaa. Mutta heidän kauttaan Herra nuhtelee myös seurakuntaa kokonaisuutena.
Voimme erottaa tässä kehotuksessa kolme elementtiä: kutsun parannukseen, kehotuksen ensimmäisiin tekoihin ja kehotuksen muistella, mistä se on langennut.
Viimeinen näistä elementeistä osoittaa seurakunnalle tien tosi parannuksentekoon. Seurakunnan on muistettava, mistä se on langennut. Sen on palautettava mieleensä muinaiset päivät, ensirakkautensa ajat. On todellakin mahdollista, että kuolleiden, lihallisten jäsenten vaikutus saattaa kasvaa niin voimakkaaksi, että se saa yliotteen, niin että jonain ajankohtana saattavat jopa hengelliset alistua sille ja vaipua uneen. He valittavat kuolleen oikeaoppisuuden ja kuolleiden töiden tilaa. Jonkin aikaa he korottavat äänensä vastustaessaan seurakunnan taipumusta korostaa pelkkää oppia ja ulkonaista toimintaa tosi uskon ja rakkauden kustannuksella. Mutta vähitellen he alkavat tottua enemmän tai vähemmän tilanteeseen. Heidän äänensä hiljennetään. He passivoituvat. Vähitellen he unohtavat seurakunnan ensirakkauden ajat. Menneisyys ei elä enää seurakunnan tietoisuudessa. Ja nyt he eivät enää huomaa hengellisyyden puuttumista seurakunnan kaiken toiminnan keskellä. Se puuttuu kaikkialta. Se puuttuu Sanan saarnaamisesta, nuorten ohjauksesta ja seurakunnan kaitsennasta. Käyttäen oman aikamme seurakuntatermistöä: kun seurakunnan enkeli tai vanhimmisto kävi läpi seurakuntaa vieraillen sen perheissä, kosketeltiin tuskin ollenkaan hengellistä kasvua Herran Jeesuksen Kristuksen armon tuntemisessa. Sen sijaan kiinnitettiin huomiota siihen, kävivätkö seurakuntalaiset uskollisesti kokouksissa, harjoitettiinko sakramentteja, luettiinko seurakuntalaisille seurakuntaa koskevia aiapapereita, oliko budjetti tasapainossa jne. —ts. kysymyksiä, jotka kaikki koskivat seurakunnan ulkonaista elämää ja toimintaa. Kaikkialta puuttui nyt huomion kiinnittäminen hengelliseen puoleen. Ja seurakunnan tosi hengellinen aines oli tottunut tähän tilanteeseen ja unohtanut menneet ajat. Ja siksi Herra näyttää heille tien parannuksentekoon. Heidän on herättävä torkkumasta. Seurakunnan enkelin ja vanhimmiston ja jäsenten on palautettava mieleensä nuo menneet ajat, jolloin kaikki olivat täynnä Kristuksen rakkautta, jolloin kaikki seurakunnan toiminta hehkui todellista hengellistä elämää. Ja muistellessaan aikaisempaa tilaansa heidän on täytyttävä vakavalla kaipuulla palauttaa seurakunta tuohon aikaisempaan tilaan.
Heidän on tehtävä parannus. Heidän on ymmärrettävä luopumuksensa synniksi, jonka he tunnustavat Herran edessä ja toinen toistensa edessä. Ja heidän on alettava tehdä aikaisempia tekoja. Asioiden on muututtava. Saanoissa ja opetuksessa, samoin kuin pyhien yhteydessä, on tavoitettava jälleen hengellinen sävel. Sen on palattava takaisin ensirakkauteensa ja alettava tehdä ensimmäisiä tekoja pysyen samalla terveessä opissa, uskollisina seurakuntakurissa ja ahkeroiden hyvissä töissä. Jälleen kerran on seurakunnan elämän pulputtava Jeesuksessa Kristuksessa, seurakunnan Herrassa olevasta tosi rakkauden lähteestä!
Tämä kutsu parannukseen on elintärkeä. Seurakunnan on toteltava sitä. Asia on niin tärkeä, että Herra uhkaa seurakuntaa täydellisellä tuholla, ellei se tee parannusta.
Tässä yhteydessä on merkittävää se tapa, jolla Herra esittelee itsensä tälle seurakunnalle: "näitä sanoo se, joka seitsemän tähteä pitää oikiassa kädessänsä, joka käy seitsemän kultaisen kynttiläjalan keskellä". Hänen kädessään ovat nuo seitsemän tähteä, seitsemän seurakunnan enkelit. He ovat Hänen lahjansa seurakunnalle. Vain siinä tapauksessa, että Hän on heidät lahjoittanut, ovat he tosi Sanan palvelijoita. Ainoastaan Hänen Henkensä voimasta voidaan heidät varustaa valolla ja ymmärryksellä ja elämällä palvelemaan Jumalan Sanalla. Ainoastaan silloin, kun Herra itse puhuu heidän kauttaan, saarnataan todellista Sanan saarnaa. Maailmassa olevan seurakunnan on aina muistettava tämä. Niiden koulutus, jotka palvelevat evankeliumin levittämisessä on tosiaankin elintärkeää. Mutta mitään sellaista pappisseminaaria ei ole olemassa, joka voisi varustaa seurakunnat Sanan palvelijoilla. Ainoastaan Herralla on oikeassa kädessään nuo seitsemän tähteä. Jos Sanan palvelija ei ole yksi niistä tähdistä, joita Kristus pitää voimallaan ja jotka Hän lahjoittaa maanpäälliselle seurakunnalleen, hän saattaa olla väärä opettaja, lihallinen itseään ja maailmaa miellyttämään pyrkivä; mutta hän ei kykene saarnaamaan Sanaa. Tämän lisäksi Kristus käyskentelee kultaisten kynttilänjalkojen keskellä. Seurakunnan elämä on ainoastaan Hänessä. Se voi olla valona pimeydessä ainoastaan Hänen Henkensä ja armonsa kautta. Ilman Häntä se ei ole mitään eikä voi tehdä mitään. Sentähden on olennaisen tärkeää, että seurakunnan on oltava elävässä yhteydessä Häneen. Se ei saa hylätä rakkauttaan. Sen on ymmärrettävä, ettei sillä ole elämää erossa Hänestä. Pelkkä ihmisyhteisö ei voi koskaan olla seurakunta. Jo pelkästään Herran esittäytyminen sisältää vakavan varoituksen seurakunnalle, joka oli hylännyt ensirakkautensa. Ellei se tee parannusta, vaan jatkaa siihen suuntaan, johon se on kehittymässä, voi tuloksena olla ainoastaan kuolema ja pimeys.
Mutta tämä sama väistämätön tulos ilmenee suoraan uhkauksessa rangaistuksesta: "minä tulen sinulle pian ja syöksen kynttiläjalkas pois sialtansa, ellet sinä tee parannusta" (jae 5). Herra puhuttelee tässä seurakuntaa sen Kuninkaana ja Tuomarina. Kun Hän puhuu tällaisessa yhteydessä tulostaan, Hän ei tarkoita viimeistä tulemustaan tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, vaan tulemisestaan tuomitsemaan historiallista Efeson seurakuntaa. Hän uhkaa siirtää kynttilänjalan siitä asemasta. Hänen sanojensa merkitys on ilmeinen. Efeson seurakunta lakkaisi olemasta Kristuksen maanpäällisen seurakunan ilmentymä. Se tuhoutuisi. Se saattaisi jatkaa vielä olemassaoloaan jonkin aikaa ulkonaisesti pelkkänä kokoontuvana ihmisyhteisönä; mutta se ei edustaisi enää niitä kynttilänjalkoja, joiden keskellä Kristus käyskentelee. Jos se jatkaisi entiseen tapaan, se olisi yksi niistä kuolleista seurakunnista, joita me näemme niin runsaasti maailmassa nykyään. Ne kantavat valheellisesti Kristuksen seurakunnan nimeä. Ne ovat pelkkiä ihmisten yhdistyksiä, joilla ei ole totuuden valoa, joilla ei ole Kristuksen elämää. Näin Efeson seurakunta kuolisi. Hylätessään rakkauden Kristukseen se menettää jokaisen hengellisen hyveen. Tuomio, jolla seurakuntaa uhataan, on siten täysin sopusoinnussa seurakunnan vian ja synnin kanssa.
Pankaamme tämä sydämellemme! Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo!
Mutta Herra ei päätä tätä kirjettä tähän uhkaukseen tuomiosta, vaan sen sijaan rohkaisevaan lupaukseen niille, jotka voittavat ja taistelevat hyvän taiston loppuun saakka.
Hän aloittaa tämän lohdutuksen sanan tunnetulla lauseella: "Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo". Tämä kehotus ei siis ole osoitettu ainoastaan Efeson seurakunnille, vaan kaikille seurakunnille, koko seurakunnalle kaikkina aikoina. Kaikilla ei ole korvia kuulla, ei edes maan päällä näkyvässä seurakunnassa. Ainoastaan ne, jotka on todella kutsuttu pimeydestä Hänen ihmeelliseen valoonsa, voivat kuulla hengellisesti, erottaa ja totella Kristuksen Sanan. Herra puhuttelee nyt heitä. Hän puhutteli heitä kyllä aikaisemmassakin, sillä koko seurakunnan on kuultava kutsu parannuksentekoon. Mutta ainoastaan ne, joilla on korvat, tottelevat tuota Sanaa ja tekevät parannuksen ja alkavat tehdä niitä ensimmäisiä tekoja. Efeson seurakunnassa heidän on pidettävä puolensa ja vaadittava parannuksentekoa. Heidän on taisteltava, jopa seurakunna sisällä, niin että se voisi uudistua ja palata takaisin ensirakkauteensa. Se ei tule olemaan helppoa. Heidän on varauduttava vastustukseen, jopa seurakunnan lihallisten jäsenten taholta. Siitä saattaa tulla heille katkera taistelu, jossa he joutuvat kantamaan kärsimyksiä ja vastustusta Kristuksen tähden. Sillä seurakunnalla ei ole maailmassa sen pahempia ja katkerampia vastustajia kuin lihallinen Israel. Heidän on varauduttava pilkkaan ja ivaan, vihaan ja halveksuntaan ja vainoon. Ehkä heidät erotetaan seurakunnasta, heitetään ulos synagoogasta. He saattavat kärsiä ulkonaisen tappion. Mutta jos he pysyvät uskollisina loppuun asti, he voittavat varmasti. Ja sen, joka voittaa, Herra antaa syödä elämän puusta, joka on Jumalan paratiisin keskellä, jae 7.
Alkuperäisessä paratiisissa oli elämän puu. Se oli puutarhan keskellä. Eedenin paratiisi oli Jumalan asunto, jossa Hän asui ihmisen kanssa maan päällä. Se oli Hänen asumuksensa, jossa Jumala siunasi ihmistä ystävyydellään ja yhteydellään. Ja tuota puutarhan keskusta voitaisiin kutsua "kaikkein pyhimmäksi". Jumala asui siellä. Siellä Aatami saattoi kohdata Jumalansa niinkuin ystävä kohtaa ystävän. Siellä hänellä oli elämä sanan todellisessa merkityksessä. Siellä oli myös elämän puu. Se oli pyhä symboli ihmiselle siitä, että hänellä voi olla elämä ainoastaan Jumalan siunatussa yhteydessä. Tuo puu oli tietenkin paljon muutakin sen lisäksi. Se oli elämän välikappale. Siitä puusta syömällä ihminen voi elää jatkuvasti maan päällä. Mutta se oli myös Jumalan Aatamin kanssa solmiman liiton merkki. Hän voi syödä siitä puusta vain niin kauan kuin hän oli oikeassa suhteessa Jumalaan. Hän ei voinut tavoittaa puuta ellei hän voinut kohdata Jumalaansa. Eikä hän voinut kohdata Jumalaansa muuten kuin vanhurskaudessa ja pyhyydessä ja totuudessa.
Alkuperäinen artikkeli: Behold He Cometh Chapter 4 by Herman Hoeksema
Osa 5, Ahdistuksessa vahva seurakunta | Sisällys
Alkuun | Ylöstempaus | Aabrahamille annetut lupaukset | Dispensationalismi | Salaliitto | Laittomuuden salaisuus | Maailmanuskonnon yhdistävä tekijä |Päästä meidät pahasta | Parantuminen hänen siipiensä alla | Taikuuden oppipojat 1/2 | Taikuuden oppipojat 2/2 | | Evankelisten viehtymys mystiikkaan | Vanhasta gnostilaisuudesta uuteen aikakauteen 1/2 | Vanhasta gnostilaisuudesta uuteen aikakauteen 2/2 | Uushengellisyys
Historia | Raamattu | Seurakunta | Profetia | Media | Eksytys | Arviointi | Neuvonta | Opillista | Lopun ajat